State and Main - tienristeyksessä valkokangas

Teatterimaailmassa David Mamet lienee samanlainen magneetti kuin Steven Spielbergin tai Martin Scorsese Hollywoodissa. Parhaat näyttelijät ovat jonossa ja asennossa Mamet’n edessä, joten hänellä on aivan toiset lähtökohdat elokuvantekoon kuin diivailevien tähtien nimiä sopimuspaperiin metsästävillä tavallisilla ohjaajilla. Mamet on kuitenkin ohjaustöissään pysynyt viisaasti valtaviran ulkopuolella. State and Main ei sekään näytä tyypilliseltä jenkkituotteelta, eihän "elokuva elokuvan tekemisestä" ole koskaan ollut niitä kaikkein myyvimpiä aihepiirejä. Siihen tarttuneiden ohjaajien lista on silti pitkä: Wilder, Truffaut, Ferrara…

State and Maine todistaa, että elokuvassa valehtelu on vain osa "keksimisen lahjaa", jonka avulla mahdottominkin produktio viedään loppuun asti. Tarina filmiryhmän saapumisesta rauhalliseen pikkukaupunkiin käynnistyy hitaasti ja jahkaillen. Ohjaaja (Macy) pompottaa alaisiaan ja yrittää pitää aisoissa oikuttelevan naistähden (Parker) ja pikkutyttöjä hamuavan miestähden (Baldwin). Hoffmanin tulkitsema arka käsikirjoittaja palloilee kuvauspaikalla ulkopuolisena, mutta löytääkin uusia näkökulmia tutustuessaan paikalliseen, teatterista innostuneeseen naiseen (Pidgeon).

Yllättävää kyllä, Mamet’n käsikirjoitus on varsin löysä ja episodimainen. Sellainen tiukkuus, joka säväytti mestarillisessa rikoselokuvassa Espanjalainen vanki, loistaa nyt poissaolollaan. Toisaalta elokuvan lajityyppi on aivan toinen, eihän State and Main yritä ollakaan muuta kuin pienimuotoisen lämminhenkinen kuvaus elokuvanteon ongelmista. Siis kiltti ja hyväntahtoinen juttu, josta tulee pahana päivänä kiva olo, mutta jota on vaikea enää kahden viikon kuluttua muistaa. Musiikkikin vaihtuu alun lupaavasta bluesshufflesta tylsään hissitunnelmointiin. Jonkun Wag the Dogin säälimätön purevuus on kaukana State and Mainin leppoisasta tunnelmasta. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä elokuvantekijä voi estoitta ruoskia poliitikkoja, mutta harva haluaa liata omaa pesää kuten Robert Altman teki The Playerissa.

Vaikka tekijänä on Mamet’n tapainen auteur, on State and Main näyttelijöiden elokuva. Kuten odottaa sopii, dialogi on alusta asti nasevaa, ja muistettavia sanontoja tippuu tuon tuosta. Draaman kaari on silti tarinassa niin ohut, että ilman tasavahvaa näyttelijäkaartia elokuva kipsaantuisi paikalleen todella pahasti. Nouseva tähti, ruma ankanpoikanen Hoffman on taas kerran erinomainen, mutta erityisesti nostaisin kuitenkin esiin elokuvan naiset, Sarah Jessica Parkerin ja Mamet’n puolison Rebecca Pidgeonin.

Loppuun vielä sitaatti David Mamet’lta, joka kuvastaa hyvin myös tämän elokuvan sanomaa: "There’s no such thing as talent; you just have to work hard enough."