Viimeinen huijaus

Teatterin ja elokuvan moniottelijan David Mametin erityiseksi leipälajiksi on osoittautunut huijauselokuva. Siinä mikään ei ole sitä miltä se ensi katsomalta näyttää. Ihmiset myyvät sielunsa rahasta, petos on olemassaolon elinehto ja rakkaus on vain väline muhkeampaan pankkitiliin. Pelin henki, Espanjalainen vanki ja nyt valkokankailla nähtävä Ryöstö ovat taidokkaita rikoselokuvia, mutta myös surullisia kertomuksia alistamisesta ja moraalin häviämisestä

Ryöstö kuuluu niihin elokuviin, jonka juonesta on turha kertoa mitään, sillä olisi katsojan aliarvioimista paljastaa edes osa sen monimutkaisesta juonikuviosta. Mitä vähemmän tietää elokuvasta etukäteen, sen parempi. Nimi kertoo kaiken tarvittavan: on ryöstö, saalis ja rikollisjoukko - ja kaikki pettämässä toisiaan. Mametin tavaramerkki, huippuunsa viritetty dialogi tuo tähänkin teokseen maukkaan lisänsä. Toisin kuin levottomaan ylikorostamiseen luottavat visualisoijat, Mamet on perinteisen koulukunnan edustaja, jonka elokuvat ovat ennen kaikkea rytmisiä kokonaisuuksia. Niiden imu perustuu klassista Hollywood-elokuvaa muistuttavaan selkeyteen ja rakenteelliseen ytimekkyyteen. Kaikki turha on kuorittu pois.

Pääosassa virnistelee sekatyömiehen otteella rooleja valitseva Gene Hackman, joka on aivan erinomainen, olkoonkin, että hänen sankarikuvansa jossain määrin lisää yllätysmomenttien ennalta-arvattavuutta. Niinpä vastaavia huijauselokuvia paljon nähneelle katsojalle Ryöstö ei tarjoa juuri mitään uutta, eivätkä loppukäänteet jaksa oikeasti yllättää. Silti se on pahuksen hyvin tehtyä, laadukkaan tyylitietoista rikoselokuvaa. Sitä katsoo samanlaisella ihmetyksellä kuin viimeisen päälle varusteltua loistoautoa, virtaviivaista tuotetta, joka henkii epätodellisella tavalla samanaikaisesti kauneutta ja logistista kylmyyttä.

Arvostelukäytännöt