Turilas ja Jäärä valkokangas

Käsityönä tehtävä nukkeanimaatio on aikaa vievää puuhaa. Kunnioitettavaa se on silloin, kun tekijät suhtautuvat työhönsä sellaisella hartaudella kuin Turilas ja Jäärä -animaatiossa. Neljän vuoden työn tuloksena nähtävillä on kahdentoista animaation sarja hyönteiskaverusten seikkailuista. Elokuvien taustalta löytyvät mainion Urpo ja Turpo -animaatiosarjankin tuottanut Hanna Hemilä ja ohjaajien lisäksi käsikirjoittajana toiminut Liisa Helminen, Urpon ja Turpon toinen ohjaaja.

Sarjan ensimmäisessä elokuvassa ötökät tutustuvat toisiinsa, kun Turilas pelmahtaa Jäärän kantokotiin katon läpi ja jää asumaan tämän kanssa. Muissa osissa ystävykset kiertelevät ravinnonhaussa ja keräilevät ihmisten hylkäämiä jätteitä, mikä vertautuu oivaltavasti heidän oikean hyönteismaailman kaimojensa tehtävään ravintoketjussa hajottajina. Jätteistä kierrättäjäkeksijä Jäärä valmistaa uusiovempaimia heidän omaksi ja muiden hyönteisten huviksi ja väliin harmiksi.

Turilas on flegmaattinen ja herkkä elämännautiskelija, Jäärä puolestaan äkkipikainen älykkö. Suotuisassa tapauksessa vastakohdat viehättävät toisiaan, vaikka kommelluksia ja törmäyksiä saavatkin aikaan. Turilas ja Jäärä on ystävyyden ja parisuhteen ylistys ja sellaisena tekijöiden vertaus heistä "hyönteismaailman Ohukaisena ja Paksukaisena" on oikeutettu. Mielleyhtymää Staniin ja Ollieen tukee myös hahmojen ulkomuoto ja se, että Turilas ja Jääräkin nukkuvat yhteisessä vuoteessa.

Sarjan elokuvat sisältävät selkeitä opetuksia, ne korostavat yhteisöllisyyttä ja luonnon huomioon ottamista. Itsekkyys ja ylimielisyys johtavat huonoon lopputulokseen, joka kuitenkin on korjattavissa. Turilas ja Jäärä on paljon velkaa Heikki Partasen 1960-luvun klassiselle Käytöskukka-leikeanimaatiosarjalle, jossa Hinku ja Vinku -porsaiden kautta käsiteltiin samanlaisia teemoja. Tarinoiden opettavaisuus tuntuu tietoiselta ja virkistävältä paluulta 1960- ja 70-luvun lastenfiktion maailmaan. Myös niiden verkkaisuus on miellyttävää digitaalisten animaatioiden sisältöönkin ulottuvan itsetarkoituksellisen vauhdin sijaan.

Turilas ja Jäärä -elokuvien puutteena voi pitää sitä, että tarinat ovat hiukan pitkäveteisiä. Hitauden vastapainona voisi olla koomikkoparille soveliaasti vähän räväkämpää huumoria. Nyt katsojan silmä jää helposti tutkimaan lavastuksia, jotka ovatkin oikea yksityiskohtien aarreaitta. Ne tuovat mieleen Nick Parkin Wallance ja Gromit -animaatiosarjan, kuten sarjan tyylitellyt, mutta lähtökohdaltaan realistiset hahmotkin. Onnistuneesti on ötökkäkieltä puhuvien Turilaan ja Jäärän ääniksi valittu Sam Huber ja Vesa Vierikko, samoin viehättävät käsityönä tehdyt kolahdukset, suhinat ja rasahdukset. Kaiken kaikkiaan Turilas ja Jäärä on erinomaisen suositeltavaa katsottavaa kaiken ikäisille.