Ryöstö kotikatsomo

Sutjakkaa sanailua, välienselvittelyä, rikosten suunnittelua ja täytäntöönpanoa. Siinä Ryöstö.

Ryöstö on lajityyppiuskollinen elokuva, josta puuttuu se jokin. Ohjaajaltaan David Mamet’lta sitä jotakin olisi odottanut, sillä hän on ansioitunut lahjakkuus. Ryöstössä on Mametille ominaista mainiota dialogia (- no one lives forever - Frank Sinatra gave it a shot though). Vastapainoksi elokuvassa on turhan runsaasti ns. rikosteknistä kuvailua: suunnitellaan ja murtaudutaan. Kun yksi keikka loppuu, toinen alkaa. Rikolliset ohittelevat toisiaan kavaluuden kiitotiellä hyvin minimalistiseen tyyliin. Ihmiset liikkuvat vuoroin alakynnestä niskan päälle. Ryöstö ei olekaan viihde-elokuva, mutta ei myöskään erityisen onnistunut film noir -kappale. Se roikkuu näiden määritelmien välisessä kuilussa.

Kuten gangsterielokuvat yleensäkin, on Ryöstö kovaksikeitetty kuvaus miesten ja yhden naisen välisestä ystävyydestä ja petoksesta. Se ei tue genreään uudistuksilla, vaan myötäilee esikuvilleen kunniaa osoittaakseen. Mamet’n mukaan yksi niistä on Stanley Kubrickin Peli on menetetty (1956). Siinä ryöstön kulku nähdään eri tekijöiden näkökulmista, mikä ylläpitää katsojan mielenkiintoa. Mamet ei rakenna minkäänlaista vastaavaa magneettia. Siksi Ryöstö on aika pitkästyttävä työ. Kuitenkin omalla nyrjähtäneellä tavallaan Ryöstön yksitoikkoisuus viehättää.

Gene Hackmanin työskentelyä on aina ilo seurata, vaikka hänet buukataan yleensä toisiaan muistuttaviin kovapintaisten miesten rooleihin. (Tähtinäyttelijöiden ns. vakinaistaminen esittämään jotakin tiettyä karaktääriä on yleinen ilmiö, vrt. Christopher Walken.) Hackmanin roolihahmo Joe Moore on älykäs seniorirosvo, pääsäätelijä varasuunnitelmalla. Aivan erityistä mielihyvää tuottaa Rebecca Pidgeonin näyttelemä Joe Mooren Fran-vaimo. Pidgeonista tulee hakematta mieleen populaarimuusikko Madonna. Fran ei paljoa puhu, ja jos puhuu, sanoo hän jotakin painavaa. Pariskunnalla on vuosikymmenien ikäero, kuin viitattaisiin rikollisympyröiden lähtökohtaisesti poikkeaviin suhteellisuuksiin. Ryöstökoplassa esiintyy myös nuorempi mies, joten kolmiodraama on valmis. Onneksi loppu jää avoimeksi.

Rikolliset ovat kautta aikain olleet draaman lähettiläitä, tavallinen kengänkuluttaja kun voi heidän kauttaan käydä oppitunteja oikeasta ja väärästä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Rangaistus ei aina ole fyysinen paikka, vaan rajoittava olotila, jossa ollaan niin cooleja, että "lampaat laskevat sinua, kun menet nukkumaan".