Pieniä valkoisia valheita valkokangas

Guillaume Canet on Ranskassa tunnettu näyttelijä, jota ohjaaminenkin on alkanut kiinnostaa. Pieniä valkoisia valheita on Canet’n kolmas pitkä elokuva, mutta mikään taidonnäyte se ei vielä ole.

Pariisilainen ystäväporukka kokee järkytyksen, kun yksi heistä joutuu pahaan onnettomuuteen ja virumaan sairaalaan. Ystävykset päättävät kuitenkin lähteä jokavuotiselle kesälomalleen Maxin (François Cluzet) ja tämän perheen rantalomapaikkaan. Niin kuin lomalla usein on tapana, arjen stressit ja muut ongelmat alkavat purkautua, ja ihmissuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa hyvin ja lupaa kiinnostavia käänteitä. Näyttelijämateriaalissa ei ole valittamista ja loukkaantuneen ystävän kautta henkilöiden välisten suhteiden ja elämänarvojen peilaaminen olisi voinut toimiakin. Tapahtumilla yritetään koskettaa ja hauskuuttaa. Pikku valheita kerrotaan suuntaan jos toiseen, itselle ja muille.

Elokuvassa korostetaan henkilöhahmojen välistä läheisyyttä ja välittämistä vähän liiaksikin asti, samalla valotetaan pinnan alla kytevää yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta. Kun ollaan pian nelikymppisiä, elämän pitäisi olla onnekkaasti järjestyksessä. Pahaa oloa kuitenkin oireillaan monella tapaa. Yksi haikailee entisen tyttöystävän perään, yksi aviomies rakastaakin toista miestä. Max stressaa kaikesta ja riehuu ympäriinsä, ja Marie (Marion Cotillard) taitaa vain olla yleisessä eksistentiaalisessa kriisissä.

Vahinko vain, että elokuva ei keskity mihinkään, vaan yrittää sohia kaikkia tapahtumia ja suhteita jättäen näin jokaisen puolitiehen. Ylipitkään elokuvaan mahtuu toistoa kyllästyttävyyteen asti, ja siitä olisi voinut napsaista tunnin pois. Syömingit, juomingit ja veneretket käydään läpi uudestaan ja uudestaan. Tuhat poskisuudelmaa ja sata yhdessänauramiskohtausta on liikaa, kun missään ei ole kunnon tarttumapintaa. Loppua kohden paletti hajoaa osiinsa, ja elokuvan moraalinen opetus ja korni loppukaneetti ovat silkkaa myötähäpeää.