La Belle époque – Elämämme kaunein aika valkokangas

Romanttinen draamakomedia on liian lokeroiva luokittelu ranskalaiselokuvalle La Belle époque – Elämämme kaunein aika. Kerronnallisesti kunnianhimoinen elokuva sukeltaa filosofisesti kiehtovien kysymysten pariin muistojen, menneisyyden ja nykyisyyden suhteista ja merkityksistä.

Victor (Daniel Auteuil) ja Marianne (Fanny Ardant) ovat pitkään aviossa ollut kuusikymppinen pariskunta. Marianne kokee olevansa edelleen nuori ja aktiivinen, kun taas Victor on nykymenoon kyllästynyt ja parhaat luomisvuotensa taakseen jättänyt piirtäjä. Muutosta kaipaava Marianne kyllästyy Victoriin ja potkaisee tämän pihalle lyödäkseen hynttyyt yhteen rakastajansa kanssa.

Kodistaan poispotkittu Victor päättää käyttää pojaltaan ja tämän ystävältä saamansa lahjan, aikamatkan. Victorin pojan ystävä Antoine (Guillaume Canet) järjestää varakkaille asiakkailleen elämysmatkoja menneisiin aikoihin ja tapahtumiin. Kyse on elokuvamaisista lavastuksista, joihin asiakas pääsee elämään ja kokemaan menneisyyttä. Aikamatkat ovat kuin The Truman Show'n (1998) konseptin kuluttajakäyttöön kaupallistettuja versioita.

Victor haluaa aikamatkallaan palata vuoteen 1974 ja päivään jona tapasi vaimonsa. Hän haluaa kokea sen uudestaan. Pitkän parisuhteen ihmiselossa ihastumisen ja rakastumisen ainutlaatuiset tunnetilat voivat hyvinkin jäädä ainutkertaisiksi. Siinä missä Victor löytää elämän ja luomisen kipinän uudestaan saadessaan ihastua vaimoaan esittävään näyttelijään, Marianne kokee uutta parisuhdetta rakastajansa kanssa. Kummallekin kyse on välttämättömästä herätyksestä löytää itsestään sen, mihin toinen aikanaan ihastui ja rakastui.

Muistoissa ei ole kyse menneeseen palaamisesta vaan kadotettujen tunteiden uudelleen löytämisestä. Muistot rakentuvat voimakkaiden tunne-elämysten ympärille ja nämä muistot pitkälti määrittävät sitä, millaisia olemme ihmisinä. Muistoissa ei ole kyse menneisyyden nostalgisesta haikailusta, koska asiat eivät monessakaan suhteessa olleet ennen paremmin. Muistot ovat tunnetiloja, ja muistojen vaalimisessa kyse on tunteiden elinvoimaisena pitämisestä, mikä on avain ihmisen onnellisuuteen. Muistot ovat harvoin pysyviä vaan ne muuttuvat ja mukautuvat osana ihmisen tunne-elämän kehityskulkua.

La Belle époque -elokuvassa tematiikkaa käsitellään elokuvakerronnallisesti ilahduttavan kunnianhimoisesti. Nuoremman polven käsikirjoittaja-ohjaaja Nicolas Bedos ei ole tyytynyt lajityyppikonventiossa tuttuun lineaariseen ja usein takaumilla taustoitettuun kerrontaan, vaan on rakentanut elokuvaansa aika- ja tapahtumatasoja lomittavan kerronnan välttäen tarpeettoman kikkailun karikot. Tavallisesta astetta haasteellisempi kerronta ei hämmennä katsojaa, mutta ei myöskään vähättele katsojansa päättelykykyä. Asioita ei esitetä itsestään selvinä tai selitetä puhki. Bedos on osannut jättää elokuvaansa ja sen tulkintaan riittävää liikkumavaraa.

Taiten rakennettu kaksituntinen elokuva pysyy hyvin kasassa. Kerronnan fokus on selkeästi Victorissa ja Mariannessa, vaikka Victor on ensisijainen tulokulma tarinaan. Lisäksi sivuhenkilöt on rakennettu viisaasti tukemaan päähenkilöiden tarinaa mutta samalla rikastuttamaan tarinamaailmaa. Varsinkin aikamatkaelämyksiä orkestroivasta Antoinesta on onnistuttu kirjoittamaan ristiriitaisuuksissaan kiinnostava hahmo, jolla on hyvin olennainen osa tarinan muistoja hallinnoivassa tematiikassa, mutta joka osataan jättää kuitenkin tarvittavalle etäisyydelle suhteessa päähenkilöiden tarinaan. Käsikirjoitus on tältä osin hyvin tasapainossa.

La Belle époque -elokuvassa hienointa on se tapa lähestyä ja käsitellä filosofisestikin mielenkiintoista tematiikkansa kevyenä pidetyn romanttisen draamakomedian kehyksissä sortumatta kuitenkaan lajityyppikonventioiden vietäväksi. Lopputuloksessa on vapauttavaa keveyttä ilman sisältöön liittyviä kompromisseja. Ja loppu on sitä, mitä tällaisessa viitekehyksessä pitää ollakin eli löydetään se elämän kaunein aika, joka on tässä ja nyt.