Next Time I’ll Aim for the Heart kotikatsomo

Sarjamurhaajista kertovat elokuvat näyttävät tapauksen yleensä joko sitä tutkivien poliisien tai murhaajan itsensä näkökulmasta. Cédric Angerin Next Time I’ll Aim for The Heart yrittää tehdä itsensä muistettavaksi poikkeuksellisen näkökulman vuoksi: tällä kertaa murhaaja onkin tapausta tutkiva poliisi. Mielenkiintoinen idea ei kuitenkaan muuta elokuvaa viihteellistä sarjamurhaajadokumenttia syvällisemmäksi.

Elokuva perustuu vuosina 1978–1979 Ranskan Frugesissa tapahtuneeseen Alain Lamaren tapaukseen. Franck Neuhartiksi (Guillaume Canet) elokuvassa nimetty santarmi saa tutkittavakseen omat rikoksensa. Neuhartin elämä näyttää kaikin puolin moitteettomalta, hänellä on perhe ja työtoverit, jotka arvostavat häntä, sekä hänestä kiinnostunut nuori nainen Sophie (Ana Girardot).

Elokuvan yritys luoda jännitystä perustuu sekä sen epätavalliseen asetelmaan että päähenkilönsä kaksijakoiseen persoonallisuuteen. Tämän vuoksi alle kaksituntiseen elokuvaan yritetään sisällyttää aivan liian monia asioita. Elokuvassa kuvataan usein Neuhartin arkielämää, mikä on tylsää ja monesti myös tarpeetonta draaman kaaren kannalta. Kohtaukset, joissa Neuhart viettää aikaa perheensä parissa tai vitsailee työtoveriensa kanssa, eivät onnistu syventämään tämän hahmoa, vaan tekevät juonenkuljetuksesta tökkivän ja hahmokuvauksesta teennäisen.

Aivan liian suuri osa elokuvasta on omistettu Neuhartin ja Sophien suhteelle, minkä tarkoitus on korostaa murhaajan inhimillisyyttä. Tämä ei kuitenkaan toimi, koska Neuhartin hahmossa ei ole mitään syvällistä. Hän on pelkkä impulssien mukaan toimiva kone, jonka teot eivät ole rationaalisia, toisin kuin monien muiden sarjamurhaajaelokuvien pääroistoilla. Tämän vuoksi katsojan on vaikea luoda yhteyttä murhaaja-Neuhartiin varsinkin elokuvan alkupuoliskolla. Potentiaalinen hahmo on latistettu ohueksi sätkynukeksi.

Elokuvan suurin ongelma onkin sen halpamaiseen psykologisointiin sortuva käsikirjoitus. Alain Lamare kärsi skitsofreniasta, mutta elokuva tuo sen ilmi hyvin pintapuolisesti. Sen sijaan, että elokuva yrittäisi olla psykologisesti uskottava kuvaus sairaasta mielestä ja sen tekemistä raakuuksista, se on laahaava ja mielenkiinnoton tunnekylmä kertomus. Tunnekylmyys ei itsessään ole huono asia, se on sarjamurhaajafiktiolle jopa edellytys jossain määrin, mutta Next Time I’ll Aim for the Heart jämähtää jo ensimmäisten kohtausten jälkeen samaan apaattiseen mukasyvällisillä täytekohtauksilla höystettyyn tilaan.

Puolenvälin jälkeen elokuva kuitenkin vaikuttaa hieman heräävän juonellisesta horroksestaan, ja taitavan ohjauksen kautta onnistuu luomaan myös joitakin jännittäviä hetkiä. Se on silti aivan liian myöhäistä jännityselokuvalle, jonka tyylilajin tärkein vaatimus on pitää katsoja jännittyneessä tilassa koko elokuvan ajan. Faktapohjaisen haastatteludokumenttin muodossa tarina olisi voinut onnistua paremmin.

Visuaalisesti elokuva on laadukasta työtä. Siinä ei käytetä ärsyttäviä kuvaus- tai leikkausteknisiä kikkailuja, jotka veisivät huomion pois tarinasta. Varsinkin pimeille kaduille ja aavoille pelloille sijoittuvat kohtaukset ovat miellyttäviä silmälle. Elokuvan laiskaa äänimaailmaa taas vaivaa saman melodramaattisen vingutuksen käyttäminen kohtauksesta toiseen. Visuaalisesti näin komea elokuva olisi ansainnut parempaa tunnelman luontia.

Visuaalisuutta ja näyttelijöiden suorituksia lukuun ottamatta Next Time I’ll Aim for the Heart epäonnistuu jokaisella tärkeällä osa-alueella, eikä siitä ole kilpailemaan syvällisten genretovereidensa rinnalle. Sen katsottuaan on tunkkainen ja mitäänsanomaton olo. Yleensä sarjamurhaajaelokuvaa katsoessaan tuntee edes inhoa tai vihaa.