Amerikka, osa kaksi

Lars von Trierin Amerikka-trilogian toisessa osassa on eräs vika. Se on sama elokuva kuin kolme vuotta sitten valmistunut, trilogian avannut Dogville. Ajatus kolmannesta osasta alkaa tämän tiedon valossa tuntua jo nyt hiukan raskaalta.

Astrid Wirth (Kamras Film Group)Manderlay on suoraa jatkoa Dogvillelle. Grace (Nicole Kidmanin roolin perinyt Bryce Dallas Howard) on isänsä gangsterijoukon mukana bisnestenhoitomatkalla etelävaltioissa. Seurue osuu Manderlayn kartanoon, jossa orjuus vielä vallitsee, vaikka eletään jo 1930-luvulla. Grace päättää saattaa asiat raiteilleen, kuten yritti saattaa Dogvillessakin. Tietäähän sen, käykö siinä hyvin.

Ei von Trierin kokeiluita tietenkään kannata katsoa perinteisen juonielokuvan vaateet mielessään. Kahden nähdyn osan perusteella Amerikka-trilogiassa tuntuisi, ennemmin kuin trilogiasta, olevan kysymys saman aiheen ja jopa tarinan erilaisista variaatioista. Manderlay valottaa samoja auttamisen, armon, kiitollisuuden ja epäkiitollisuuden teemoja kuin Dogvillekin, mutta hiukan eri näkökulmista.

Astrid Wirth (Kamras Film Group)Dogvillessa esimerkiksi tämän kirjoittajaa häiritsi tietty moraalinen yksiviivaisuus, sanoman väkivaltainen takominen katsojan päähän. Tässä suhteessa Manderlay on paluuta vanhan kunnon manipulaattori-Lassen maailmaan, vaikka Breaking The Wavesin tai Dancer In The Darkin kaltaiseen katsojan tunne-elämään raiskaamiseen ei lähdetäkään. Manderlayn "sanomaa" sen sijaan on mahdoton tiivistää sanoiksi, se pakenee. Von Trier tekee nyt sitä, mitä parhaiten osaa. Hän vetää jatkuvasti maton katsojan mielessään muodostamien odotusten alta.

Osittain tämä ihana häiritsevyys tulee von Trierin ovelasti pelaamasta rotukortista. Grace menee auttamaan mustia – Grace saa katsojan sympatiat. Vapautetut orjat eivät olekaan kovin kiitollisia – hetkinen, epäsympaattisia, mustia, sorrettuja roolihahmoja. Hmh. Orjat eläisivät mieluummin orjuudessa – saatanan Lars, ei se noin mene! Ei noin saa ajatella!

Dogvillesta tuttu lavasteeton lavastustyyli menettää toiseen osaan päästäessä hiukan uutuudenviehätystään, eikä ole Manderlayssa muutenkaan yhtä vahva kerronnallinen ratkaisu kuin kyttäämisen teemaa enemmän pyöritelleessä edeltäjässään. Olemattomiinkin seiniin hiukan turtuu. Toisaalta Manderlay on Dogvillea kiinnostavammin kiinni tekohetken maailmanpolitiikassa. Leffaa on mahdoton katsoa ilman mielleyhtymiä Irakin "hyväntahtoiseen" demokratisointi-miehitykseen.

Ei auta. Tasapeli.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /5 henkilöä