Five Obrstructions valkokangas

Lars von Trierillä on missio: saada ihailemansa ja arvostamansa ohjaaja toimimaan tiettyjen ehtojen sisällä ja parhaassa tapauksessa tekemään vähemmän täydellinen elokuva. Ihailun kohde, Jørgen Leth, on Tanskassa jonkinasteinen kulttuurinen instituutio, jonka alas ampumisen yrittäminen sopii juuri kauhukakara von Trierille. Tämän prosessin etenemisestä kertoo Leth & von Trier -duon yhteisohjaus Five Obstructions.

Von Trier on vakuuttunut siitä, että Lethin 1967 ohjaama lyhytelokuva The Perfect Human (Det perfekte menneske) on erittäin hyvä, ellei täydellinen teos. Nyt von Trier haluaa asettaa Lethille ehtoja, esteitä tai ohjeita elokuvan tekemiseen uudestaan. Leth itse on jutussa täysillä mukana ja kirjoittaa mukisematta, hymynkare suun pielessä väreillen muistikirjaansa ensimmäisen elokuvan ehtoja: yksikään otos ei saa ylittää kahtatoista kuvaa, sen täytyy sijoittua Kuubaan eikä lavasteita saa käyttää. Tuloksena on mielenkiintoinen, elokuvan ontologiaan pureutuva helmi, jossa keinot ja lopputulos oikeuttavat toinen toisensa.

Kun toisen lyhytelokuvan kohdalla Leth jättää noudattamatta yhtä ehdoista, "rankaisee" von Trier tekijää antamalla tälle täysin vapaat kädet seuraavan työn suhteen. Tästä "esteestä" huolimatta Leth onnistuu luomaan jotain hienoa ja ohjaajat päättävät yksissä tuumin, että neljännen elokuvan on oltava animaatio – koska molemmat halveksivat lajityyppiä.

Lethin ja von Trierin kohtaamisten ohella nähdään osia Lethin vuoden 1967 klassikosta, sekä kaikki viisi kuvausten aikana työstettävää lyhytelokuvaa. Dokumenttina Five Obstructions venyttää lajityyppinsä rajoja jo siksi, että dokumentoinnin kohde hämärretään taitavasti. Samalla pyöritellään kysymystä siitä, kenellä on valta tehdä, käskeä tai nähdä. Ohjaajat virnuilevat jatkuvasti toisilleen tai hieman kameran ohi. Jos Leth näyttääkin välillä stressaantuneelta, on tilanne niin rakennettu ja ilmeinen, ettei sitä voi ottaa vakavissaan. Lethin reflektointi on katsojan itsereflektiota, vaikka ei elokuvaa olisi koskaan ollut mukana tekemässäkään.

Kyse ei loppujen lopuksi ole sen enempää von Trierin narsismista kuin Lethin työskentelyn seuraamisestakaan, vaan siitä, mitä katsoja tästä kaikesta, elokuvan tekemisestä ja sen sisimmästä, ajattelee. Leth ja von Trier vain hieman avittavat ajattelua, tuuppaavat sitä eteenpäin herättämällä uniset aivot tavanomaisesta, usein passiivisesta teatteritilasta. Tekijöiden voi sanoa onnistuneen ainakin tässä. Five Obstructions on pirullisen hyvä elokuva, joka on nähtävä uudestaan, että voi varmistua kiusallisesta tunteesta tulleensa vedetyksi höplästä.