Melancholia valkokangas

Lars von Trierin Melancholia on temaattista jatkumoa parin vuoden takaiselle Antichristille (2009). Kummassakin elokuvassa Trier purkaa ihmisyyttä lopun edessä. Antichristissa loppu oli lapsen kuolema, Melancholiassa loppu on maailman kuolema.

Viitekehyksen suureellisuus on vahvasti läsnä Melancholian estetiikassa, joka on korostetun asetelmallista ja symboliikaltaan raskasta sekä monitulkintaista. Sävy on tietoisen pohdiskeleva suhteessa Antichristin fyysiseen, intiimiin ja jopa brutaaliin luentaan ihmisyydestä.

Melancholia alkaa Antichristin tavoin etäännyttävällä prologilla. Tällä kertaa prologi summaa koko nähtävän elokuvan. Varsinainen tarina on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa vietetään Justinen (Kirsten Dunst) häitä tämän sisaren, Clairen (Charlotte Gainsbourg), ja hänen miehensä (Kiefer Sutherland) kartanossa. Toisessa osassa Justine potee häiden jälkeistä masennusta ja Claire alkaa ahdistua Maata uhkaavasti lähestyvästä planeetasta, Melancholiasta.

Molemmissa elokuvissa keskeinen tapahtumapaikka on eristyksissä oleva luonnon ympäröimä rakennus lähimiljöineen. Antichristin metsämökillä luonto oli villiä ja ihminen yksi eläin muiden joukossa. Melancholian ylellisellä kartanolla luonto on kahlittu geometrisiin muotoihin ylemmyydentuntoisen ihmisen toimesta. Kyse on haltuunotosta, siitä miten ihminen tekee luonnosta romantisoituja mielikuviaan vastaavan asetelman, jonka voi tapetoida ikkunoista näkyväksi maisemaksi. Ihminen haluaa olla luonnon keskellä itse määrittämässään ympäristössä. Luonnottoman materialismin vankina yhteys ympäröivään on kuitenkin menetetty. Todellinen luonto on kadonnut, ja loppu on enää ajan kysymys.

Maailmanlopun alkusoittona nähtävät Justinen teatraaliset häät ovat ylimielisen turmeltuneisuuden tragikoominen näytelmä. Perinteistä on tullut rekvisiittaa. Ilmeet ja eleet ovat teeskentelyä. Puheella loukataan toisia. Ihmiset ajattelevat vain itseään. Aitous ja vilpittömyys on aikaa sitten hukkunut teennäisen pätemisen ja materiaalisen näyttämisen alle. Trierin ripityksessä tätä nykyisyyden alakuloa ja henkistä rappiota saapuu kurittamaan vertauskuvallinen planeetta, joka Jumalan ojentavana kätenä syytää paratiisinsa turmelleet ihmiset ikuiseen kadotukseen.

Justine ja Claire ovat turmioon vievän tien eri polkuja. Justine on itsestään vastuuta kantamaton huikentelija, joka vasta maailmanlopun äärellä näkee turhamaisuutensa läpi ja löytää itsestään inhimillisyyden haalistuneita varjoja. Claire on yltäkylläisyydessä rypevä muka-rationaalinen tosikko, joka tuhon äärellä taantuu säikyn eläimen lailla ryntäileväksi hysteerikoksi.

Sisarusten ja heidän käytöksensä rinnastus on sikäli kiinnostava, että eläin voi vaistota kuoleman uhan, mutta vain ihminen kykenee ymmärtämään sen merkityksen. Ja vain ymmärtäminen mahdollistaa rationaalisen toiminnan. Minkään uhan edessä ihmisen ei pitäisi sortua pelokkaaksi eläimeksi vaan hänen olisi kyettävä rationalisoimaan mahdollinen selviytymisensä. Edes kuvitteellisesti, sillä Trierin visiossa konkreettista selviytymisen mahdollisuutta ei ole. Lopun edessä olemme vain avuttomia. Kaikki pyyhkäistään pois.

Lohduttomuus on kylmäävä, kuten koko elokuva. Kauniit kuvat ovat kauttaaltaan koleita, samoin henkilöhahmot, jotka estetiikan tavoin ovat hyvin etäännytettyjä. Samaistumispintoja ei juuri ole. Emotionaalisesti Melancholia on huomattavasti yksiulotteisempi kuin Antichrist. Vaikka kuvan tasolla Trier pääsee dogma-opeillaan hyvinkin lähelle henkilöitään, niin iholle asti hän ei yllä. Henkilöhahmojen reaktiot, motiivit ja tunnemaailma jäävät ulkokohtaisiksi. Heistä ei välitä. Ja tämä syö maailmanlopun vaikuttavuutta.

Melancholiassa Trier haastaa tulkintaan ja ajatteluun kenties tiukemmin kuin koskaan aiemmin. Koskettamaan hän ei tällä kertaa kuitenkaan kykene. Elokuva jättää kylmäksi. Kenties se on ollut Trierin tarkoituskin. Taiteessa jotain jää tällöin kuitenkin saavuttamatta.