Mistä on pienet kaupungit tehty?

Cannesissa ennakkosuosikkiasemastaan huolimatta palkinnoitta jätetyn Dogvillen ohjaaja, Tanskan vimmainen nero Lars von Trier, kiisti silloisissa haastatteluissa elokuvansa tarkoitetun varsinaisesti Amerikka-kritiikiksi. von Trierin mukaan Dogvillen ahdasmielisyyttä, muukalaisvihaa ja kateutta huokuvat tapahtumat voisivat olla tosia missä vain.

Toki ahdaskatseisuus on valitettavan totta joka puolella maailmaa. Silti faktat tuntuvat puhuvan puolestaan. Ahdistavaa pahuutta huokuvan pikkukaupunkitarinan perään soitetaan lopputekstien alle David Bowien Young Americans. Tekstien taustalla näytetään mustavalkovalokuvia kerjäläisistä, kodittomista, ja muista amerikkalaisista huono-osaisista. Viesti tuntuu olevan: jos apua ja sympatiaa haluat, älä herran tähden täältä sitä hae.

Oivallisinta The U.S. and A -trilogian avausosaksi mainitussa Dogvillessa on amerikkalaisen pikkukaupunkimyytin purkaminen. Jenkkien kansallisessa minäkuvassahan pikku taajamat edustavat hyveellisyyttä turmeltumattomimmillaan. Näin on ollut jo Frank Capran ajoista saakka, ellei kauemminkin. Tottahan fasadia on purettu jo moneen otteeseen, niin Twin Peaksin tai South Parkin tapaisissa tv-sarjoissa kuin vaikkapa von Trierin omassa Dancer In The Darkissakin. Silti Dogvillen moralistinen (joku voisi sanoa huumorintajuton) paatos hakee kiihkeydessä vertaistaan.

Von Trierin jumalanhylkäämä Dogville on tehty tyhjistä unelmista, kateudesta, piittaamattomuudesta ja pahansuopuudesta. Nicole Kidmanin varsin oikeanlaisella hiljaisella ja kirkkaalla nöyryydellä näyttelemä Grace saapuu 1930-luvun Yhdysvalloissa Kalliovuorten perukoille. Hänet otetaan vastaan ensin epäillen, sitten ilolla. Kauaa ei lopullisten katkeruuksien esiin ryöpsähtämiseen sittenkään mene. Dogvillen asukkaat ovat pateettisia, omiin kuvioihinsa juuttuneita, jonkun kosketusta odottavia ihmisen kuoria. Kun Gracesta ei kaikille riitä, ei rääkkäämiselle näy rajaa.

DogvilleVon Trierin uusin kokeilu oli Dogvillen kuvaaminen kokonaan studiossa, melkein ilman lavasteita. Talojen seinät, jopa koirakin, on piirretty liidulla lattiaan. Muoto tukee ohjaajan pyrkimyksiä kauniisti. Henkilöhahmot tietenkään "eivät näe" seinien läpi, katsoja näkee. Pieneen yhteisöön herkästi liittyvä tirkistelyn ja näytillä olon problematiikka tulee katsojalle konkreettisesti läsnäolevaksi.

Ei Dogville sentään ihan parasta von Trieriä ole. Kolmen tunnin aikana ehtii muutamaan kertaan kysyä, eikö vähempikin takominen olisi riittänyt. Lisäksi von Trierin satiirin hiukan yksitasoinen hymyttömyys aiheuttaa kertojanäänineen kaikkineen pientä vaivaantuneisuutta. Niin, ja von Trierin naiskuvan kritisoijille ei juhlaa ole nytkään luvassa. Grace on jälleen yksi pyhimysmäinen, viaton, vailla omaa syytään kärsivä uhri.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4 /11 henkilöä