Kuollut nainen steppaa

Lars von Trierin uusin elokuva Dancer in the Dark kertoo tsekkoslovakialaisesta maahanmuuttajasta Selmasta (islantilainen poptähti Björk), joka tekee töitä yötä päivää poikansa takia. Eletään vuotta 1964. Selma on alun perin tullut Yhdysvaltoihin, jotta hänen poikansa perinnöllisen silmäsairauden eteneminen saataisiin leikkauksella pysäytetyksi. Vaikka maailma äidin ympärillä on jo pahasti hämärtynyt, hän käyttäytyy ikään kuin sokeutuminen ei häntä haittaisi. Björk on aivan uskomaton kömpelönä, huivipäisenä Selmana, joka saa lohtua arkiseen raadantaansa päiväunelmoinnista ja musikaalien maailmasta. Technicolormaisissa väreissä kylpevät musiikki-ja tanssikohtaukset luovatkin rajun kontrastin tehdassalin koruttomuudelle ja tarjoavat suvantokohtia ankaran juonenkehityksen keskellä.

Dancer in the Dark - © 2000 Zentropa ProductionsDancer in the Dark on todella hieno elokuva, mutta se on samalla kertaa niin pakahduttava, ettei sitä välttämättä uskalla katsoa uudestaan. Siinä on alun lievästä hajanaisuudesta huolimatta samaa tragedian vääjäämättömyyttä kuin ohjaajan aikaisemmassa elokuvassa Breaking the Waves. Molemmissa elokuvissa von Trier kuvaa armottomasti maailmaa, jossa kiltin naisen lojaaliutta ei palkita. Elokuvien päähenkilöt ottavat uskollisuuden niin kirjaimellisesti, että he ovat valmiita panemaan henkensä alttiiksi. Niinpä esimerkiksi Dancer in the Darkin Selmalle vaitiololupaus on absoluuttisen pitävä sopimus, jota ei tee suhteelliseksi edes itsesuojeluvaisto. Ehdottomuudestaan ja hyvyydestään huolimatta Selma ei ole ongelmattoman viaton hahmo. Hänkin syyllistyy pahaan tekoon. Juuri tämä erottaa Dancer in the Darkin puhdaslinjaisesta "viattoman Kristus-hahmon kärsimys" -tyyppisestä tarinasta. Katsojan oikeudentunto on kuitenkin väistämättä Selman puolella.

MTV-ajan metamusikaali

Dancer in the Dark - © 2000 Zentropa ProductionsDancer in the Dark ei ole pelkästään eettisesti monitahoinen tragedia, vaan se on myös tutkielma musikaalista lajityyppinä. Juuri traagisten ja musikaalisten elementtien päällekkäisasettelu paljastaa musikaalin ideologisen yhteyden amerikkalaisen unelman tavoitteluun. Perinteisestihän yksi musikaalityyppi on ollut juuri menestystarina, jossa päähenkilö kohoaa kurjista tai ainakin vaatimattomista oloista parempaan tulevaisuuteen. Selman sanoin musikaalit ovat mukavia "koska niissä ei koskaan tapahdu mitään pahaa". Tässä kommentissa on kosolti traagista ironiaa, koska Selman elämän "musikaali" on kaikkea muuta kuin kevyt, turvallinen ja nousujohteinen. Tragedian ja musiikin yhdistämisestä tulee elokuvaan lähes oopperamaisia sävyjä.

Dancer in the Dark - © 2000 Zentropa ProductionsBjörk on säveltänyt elokuvan musiikin. Jokainen kuultu kappale lähtee jonkin arkisen äänen toistumisesta - oli se sitten kone, juna tai sydämenlyönti, jonka päälle Selma kasaa mielessään erilaisia äänikerroksia. Samalla Selma kuvittaa kuulemansa musiikin omaperäisiksi tanssikohtauksiksi. Voisikin ajatella, että Selman sokeutumisen edetessä hän alkaa yhä enemmän nähdä juuri korvillaan. Se, kuinka Selma kaipaa musiikkia, tuo mieleen jopa joidenkin keskitysleirielokuvien kohtaukset, jossa suloinen melodia yhtäkkiä purkautuu ilmoille kesken vankien raadannan. Musiikki tuo toivoa ja lohtua.

Dancer in the Dark on tavallaan musikaali musikaalista. Eräässä kohdassa Selma sanoo ääneen monen lajityypin oudoksujan ajatukset: "Enhän minäkään yhtäkkiä rupea tanssimaan ja laulamaan - rupeatko sinä?" Joidenkin laulu- ja tanssikohtausten sijainti ja tyyli hipovat korniuden rajoja. Henkirikos ja steppi tuntuu äkkiseltään ajateltuna oudolta yhdistelmältä, mutta tässä se ihme kyllä toimii. Paitsi Hollywood-musikaaliin, elokuvalla on yhteyksiä myös musiikkivideoihin ja eurooppalaiseen musikaaliperinteeseen. On jännittävää, että hienoon sivurooliin on saatu Cherbourgin sateenvarjoistakin tuttu legendaarinen Catherine Deneuve, joka esittää Selman ystävää Kathya.

Ei mikään helppo elokuva

Kokonaisuutena von Trierin uusin on harvinaisen kunnianhimoinen, monitasoinen ja hyvin näytelty. Mikä merkittävintä, siinä ei aiheesta huolimatta ole sorruttu halpaan siirappiin. Se palkittiinkin tänä vuonna Cannesissa kultaisella palmulla, kun taas Björk sai suorituksestaan parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Mitä elokuvan miesnäyttelijöihin tulee, on Fargosta tuttu Peter Stormare erityisen sympaattinen.

On kuitenkin kolme ihmisryhmää, joille Dancer in the Dark saattaa aiheuttaa allergisia oireita: sitä ei voi juurikaan suositella niille, jotka eivät pidä Björkistä, musikaaleista tai von Trieristä. Helppo elokuva se ei joka tapauksessa ole kenellekään, joten pieni kirvely kuuluu asiaan. Elokuvasalista lähtee pois pökertyneenä ja hiljaisena.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4,1 /8 henkilöä