Musikaali kuin giljotiini

Alussa on kuva ja kuva on pimeys... Dancer in the Darkin alkumetrien hetkellinen pimeys vaikuttaa melkein ikuisuudelta. Vihdoin tulee utuisia värejä, musiikkia. Trierin ensimmäinen laskelmoitu taikatemppu on tehnyt tehtävänsä. Vieraannuttamisefekti näyttää suurenmoisella teholla, miten merkityksetön media elokuvateatterin valkokangas tai television ruutu on ilman kuvaa, ilman mitään katsottavaa, annettavaa.

© 2000 Zentropa ProductionsMyöhemmin alun musta, pimeä kuva ja musiikin mukanaan tuomat värit selittyvät, kun katsoja johdatetaan sokeutuvan tsekkiläissiirtolaisen, Selman (ihmeellinen Björk) elämään Amerikan takamailla 1960-luvulla. Perinnöllisestä silmäsairaudesta kärsivä Selma tekee töitä pyöreitä päiviä säästääkseen sukanvarteen rahaa oman poikansa silmäleikkaukseen. Enemmän kuin mitään muuta Selma haluaa poikansa näkevän. Mielessään Selma pakenee ahdistavaa arkea rakastamiinsa musikaaleihin. Teknisesti loistavilla musikaalijaksoilla Trier luo häiritsevän kontrastin ankaran todellisuuden kuvaukseen. Jokaisen jakson jälkeen tapahtumat syöksyvät yhä syvempiin lohduttomuuden syövereihin ja laulut vaimenevat lopulta enää Selman epätoivoiseksi hyräilyksi, sydämen ääneksi. Kun alussa oli pimeys ja hiljaisuus, lopussa on kuva, väriä ja hiljaisuus.

© 2000 Zentropa ProductionsTeemoiltaan Trier jatkaa Breaking the Wavesin pakahduttavan suuria tunteita. Dancer in the Dark on elokuva hyvyydestä, hyvin inhimillisestä pahuudesta, "näkemisestä", rakastamisesta, pettämisestä, luopumisesta, uhrautumista sekä elämän traagisista vastakohtaisuuksista. Sokeutuva Selma ei näe kuin senttien päähän, mutta sitäkin syvemmälle hän näkee omaan sydämeensä - mitä hän omalta elämältään eniten haluaa. Selman ja hänen ystävänsä Kathyn (Catherine Deneuve) vankilassa käymä dialogi jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa: "Poikasi tarvitsee enemmän äitiään kuin mitään muuta. - Et ymmärrä! Hän tarvitsee silmiään!" Naisten arvomaailmat eivät kohtaa, kumpikin pitää toisen asennetta hulluutena. Trier kysyykin jatkuvasti, että mikä on hulluutta. Kuka on oikeutettu se edes määrittelemään? Onko hulluutta uhrata elämänsä jonkun puolesta jota rakastaa. Onko hulluutta paeta todellisuutta, kun ei uskalla kohdata elämän vaikeuksia. Onko hulluutta pettää. Onko hulluutta rakastaa. Onko hulluutta haaveilla. Onko hulluutta tuomita.

Dancer in the Darkin pitkään pohjustetut näkemykset yksilön etiikasta, tunteista ja ihmisyyden olemuksesta katkaistaan kuitenkin pyövelin kirveellä. Anteeksipyytelemätön loppukohtaus toimii kuin giljotiini. Se on Trieriä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Jotenkin myös katsoja saa vasten kasvoja moukarilla ja jäljellä jää petetty olo suuren hyökyaallon lailla mukaansa vieneen tunnekuohun saadessa tylyn äkkikuoleman yhtäkkiä ilmestyneeseen aallonmurtajaan. Katsoja putoaa tyhjän päälle kuin päähenkilökin, jättimäiset tunteet ja paatos pirstaloituvat. Todistinko äsken suurta taidetta ja ihmisyyden analyysiä vai käytettiinkö tunteitani vain sadistisesti hyväksi yli kahden tunnin ajan?

ks. ensi-ilta

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4,1 /8 henkilöä