Pako rajan yli valkokangas

Viime vuonna ilmestynyt Jojo Rabbit (2019) kertoi natseista ja toisesta maailmansodasta ilveillen, viattomuudesta muistuttavat lapsihahmot keskiössään. Norjalainen Pako rajan yli nostaa myös keskiöön lasten kokemukset, mutta paljon vakavammalla otteella.

Nuori Gerda (Anna Sofie Skarholt) soturileikkeineen muistuttaa Astrid Lindgrenin pippurisista tyttöhahmoista, mutta veli Otto (Bo Lindquist-Ellingsen) on mukautuvaisempi. Heidän vanhempansa ovat mukana vastarintaliikkeessä: kellarista löytyvät juutalaiset sisarukset Daniel (Samson Steine) ja Sarah (Bianca Ghilardi-Hellsten), joita Gerda ja Otto lähtevät auttamaan rajan yli luvattuun maahan Ruotsiin.

Pako rajan yli on ohjaajansa Johanne Helgelandin esikoispitkä elokuva. Koko perheelle suunnattu elokuva on koherentti kokonaisuus ja pahimmat kompastuskivet on vältetty. Myös nuoret näyttelijät täyttävät hahmojensa saappaat uskottavasti, juuri niin pitkälle kuin käsikirjoitus sallii. Metsämaisemien maalailun sijaan olisikin toivonut kunnianhimoisempaa lapsinäyttelijöiden ohjausta. Klassisen musiikin käyttö tuntuu lisäävän melodramaattisia piirteitä siinä missä tarkempi hahmoihin tutustuminen olisi tuonut elokuvalle sen kaipaamaa syvyyttä.

Tarinan kehys on sen mielenkiintoisin piirre: ihminen on susi ihmiselle, mutta virheet historiassa on hyvä myöntää suoraselkäisesti. Sen sijaan, että natsien toiminta syydettäisiin pelkästään Saksan harteille, tarinassa kuvataan myös norjalaisten toimintaa liikkeessä. Myös Suomesta luovutettiin juutalaisia Saksaan, mutta silti Suomen ja Saksan läheiset välit toisen maailmansodan aikana yleensä pyyhitään maton alle.

Vaaralliset ajatukset voivat kyteä kenen tahansa mielessä, joten omasta moraalista on tärkeää pitää kiinni. Päähenkilö Gerda ei ihan vielä ymmärrä sotaa tai osaa olla varovainen, mutta haluaa koko sydämellään toimia oikein. Juutalaisen Danielin hahmossa näkyy sen sijaan vilahduksia sydäntäsärkevästä epäluottamuksesta maailmaa kohtaan. Sisarusparien väliset erot ovat loppujen lopuksi pieniä, mutta vaaleaveristen Gerdan ja Oton toivoisi ymmärtävän paremmin etuoikeutettua asemaansa suhteessa ystäviinsä.

Synkästä teemastaan huolimatta lasten näkökulma ja seikkailun piirteet tekevät elokuvasta nimenomaan perhe-elokuvan. Turvallisen aikuisen seurassa se voi toimia oppituntina historiasta, yhdenvertaisuudesta ja siitä, miten tärkeää on toimia oikein. Itse en vielä seitsemänvuotiasta ottaisi mukaan tätä elokuvaa katsomaan, mutta lapsesta riippuen jo kahdeksan-yhdeksänvuotiaalle kokemus sopii aivan mainiosti.

Aikuisesta katsojasta elokuva kuitenkin onnekkaine sattumineen tuntuu hieman ristiriitaiselta. Lyhyen ajan kattava tarina ei paljasta paljoa kehitystä hahmoissa ja koko nelikon luonteenpiirteet jäävät sadunomaisen arkkityypeiksi. Nuoresta iästä huolimatta – tai erityisesti siksi – olisi toivonut syventymistä hahmojen tunteisiin niin traumaattisessa tilanteessa. Kokonaisuus tuntuu loppujen lopuksi oudon kevyeltä, vaikka onkin perheen pienimmille suunnattu.

Pako rajan yli muistuttaa kuitenkin, että myös lapsille voi kertoa aliarvioimatta tarinoita vakavista aiheista. Elokuvan toivoisi olevan vielä hieman rohkeampi historian käsittelyssään, mutta se sopii hyvin kohderyhmälleen jännittävänä seikkailuna ja ajatuksia herättelemässä – eikä ystävyyden tärkeydestä voi koskaan muistuttaa liikaa.