Kimpassa valkokangas

Näin laulaa Nazareth Kimpassa-elokuvan soundtrackilla. On vuosi 1975. Elisabeth (Lisa Lindgren) jättää juopon miehensä Rolfin (Michael Nyqvist) ja muuttaa lapsineen veljensä Göranin (Gustaf Hammarsten) luo kommuuniin. Isossa puutalossa asustaa porvarillista elämää halveksuvaa väkeä: Göranin tyttöystävä, joka uskoo vapaaseen rakkauteen, ikuinen opiskelija, kiihkeä vasemmistoradikaali, homo, itsensä vasta löytänyt lesbo, tiukkapipoinen hippipariskunta ja pari lasta. Lapset ja aikuiset yrittävät sopeutua uusiin, perinteisempiä arvoja tukeviin tulokkaisiin ja päinvastoin. Rolf yrittää saada yhteyden perheeseensä uudelleen.

Ihmeteltävällä tavalla käsikirjoittaja ja ohjaaja Lukas Moodysson on onnistuneesti saanut toimimaan moniäänisen viritelmänsä, jossa henkilöitä ja tarinalinjoja ei ole säästelty. Fucking Åmålista tuttu dokumentaristinen tyyli puree jälleen. Vähitellen huomaa, kuinka sympatiat alkavat jakautua tasaisesti eri hahmojen kesken. Yksiselitteisen hyviä ja pahoja henkilöitä ei ole, eikä ainoita oikeita ratkaisuja.

"Ennemmin kimpassa syö puuroa kuin yksin kotletteja", lausuu Rolfin yksinäinen tuttava Birger (Sten Ljunggren). Kimpassa on lempeähkö komedia, jossa on paljon surumielistä virettä mukana. Elokuva nauraa äärimmäisyysihmisille, joita löytyy sekä hipeistä että porvareista. Kompromisseja täytyy tehdä ja kohtuutta olla kaikessa, jotta yhteiselo sujuisi.

Näyttelijöissä huomio kiinnittyy Elisabetin tytärtä Evaa esittävään Emma Samuelssoniin. Moodysson osaa taas, Åmålin tapaan, valita oikeanlaisen tyypin esittämään yksinäisyydessä räytyvää murrosikäistä tyttöä. Liikuttavaa on naapurin Fredrikin (Henrik Lundström) ja Evan ystävyyden alku: lapset huomaavat, että heillä on saman vahvuiset silmälasit.

Ruotsalaiset osaavat puutaloidyllikuvauksen. Kimpassakaan arki ei pahemmin tunkeudu valkokankaalle. Päivällispöydässä istutaan, viiniä juodaan, musiikkia kuunnellaan ja pihalla pelataan iloisesti jalkapalloa lumessa. Tämä ei tee elokuvasta teennäistä sumffaraata, vaan tematiikka on kuitenkin vakavaa. Sukupuoliroolit, perheväkivalta, yksinäisyys, anteeksianto, kaksinaismoralismi, suvaitsemattomuus ja ennakkoluulot joutuvat käsittelyyn. Välillä käydään itkemässä pihalla seisovassa pakettiautossa.

Kimpassa ei ole mikään elokuvaesteettinen merkkitapaus, mutta toimii ehkä juuri siksi. Tyyli on silottelematon - silti tarina kantaa ja henkilöhahmot alkavat elää ja herättävät tunteita.