Saippuanmakuinen tuhkimotarina

Elokuvillaan isojen palkintogaalojen suopeutta nauttinut David O. Russel (Taistelija, 2010; Unelmien pelikirja, 2012; American Hustle, 2013) jatkaa uudessa elokuvassaan Joy (2015) kahden edellisen elokuvansa kepeää linjaa. Kodinhoitopatenteilla menestykseen nousseen bisnesnaisen Joy Manganon tarinaa löyhästi hyödyntävä elokuva jää kuitenkin kauas esimerkiksi Unelmien pelikirjan tylyjen teemojen ja huumorin onnistuneesta liitosta.

JoyElokuvan nimihenkilön Joyn (Jennifer Lawrence) elämä on lannistavaa huolehtimista perheestä, jossa ei vaikuta olevan muita vastuullisia aikuisia. Lapset ovat pieniä, muusikonurasta haaveileva ex-mies asuu kellarissa, äiti tuijottaa kaiket päivät saippuasarjoja ja isäukkokin ilmestyy oven taakse apua anellen. Joy kannattelee muita harteillaan, mutta jaksaa silti unelmoida paremmasta tulevaisuudesta mullistavan moppikeksintönsä avulla.

Elokuva alkaa Joyn isoäidin tuskastuttavan makeilevalla kertojaäänellä ja sitcomit mieleen tuovalla perhe-esittelyllä. Hahmojen vuoronperäisten tohelointien aikana Joy ei suinkaan ole ainoa, jonka tekisi mieli huokailla ja pyöritellä silmiään. Myös ennalta-arvattavuus riivaa alun kohtauksia. Katsoja tuskin on varpaillaan odottaessaan, läikkyykö punaviini lukuisien varoitusten jälkeen veneen jalopuukannelle vai ei.

JoyStudionaurua huutavan alun jälkeen elokuva ryhdistäytyy hiukan ja yltää paikoin viihdyttäväksikin. Jännitystä ja tunnetta on silti lähinnä kohtauksissa, joissa Joy kamppailee moppinsa myyntiponnisteluiden kanssa. Loppua kohden elokuva laskee kohti imelää satutarinaa, jota tyhjästä leijaileva keinolumi ei edes yritä muuksi naamioida. Myös elämäkertaelokuville tyypillinen synti, lapsuuden ylikorostus, on valloillaan tiivistyen Joyn omaan Rosebudiin.

Joyn saduista ja saippuasarjoista ammentava tyyli on tavallaan ymmärrettävä, sillä onhan tosielämän Joyn tarina uskomaton – ja kirjaimellisesti saippuainenkin. Elokuvan tyylivalinta voi olla osin ironinen, mutta se ei välity katsojalle asti ja siksi Joy jää yhtä naiiviksi ja makeilevaksi kuin kohteet, joilta se lainaa.

JoyToisin kuin Russelin monet aiemmat elokuvat, Joy tuskin tulee työntämään näyttelijöitään palkintosijoille. Ohjaajan luottonäyttelijä Jennifer Lawrence on loistava valinta pääosaan, mutta hän tekee Joyssa sen, minkä on tehnyt jo monesti aiemminkin: näyttelee vaikeissa oloissa sinnittelevää toisten tukipylvästä. Winter’s bonesin (2010) Ree ja Hunger Gamesin (2012–2015) Katniss Everdeen ovat Joyssa kasvaneet aikuiseksi, mutta muuta uutta roolissa ei valitettavasti ole.

Muutkin tähtinäyttelijät tekevät elokuvassa joko tasaisen hyvää, mutta tuttua roolityötä, tai jäävät hahmonsa typeryyden vangiksi. Bradley Cooper väläyttelee vähän epäilyttävää hymyään ja Robert de Niro on tyypillinen vanhemman kautensa leppoisan kärttyisä herra. Isabella Rossellinin karikatyyrirooli sen sijaan on lähes häpeäksi näyttelijälleen.

JoyJoy ei ole tositarinoihin nojaavien elokuvien heikoimpia lenkkejä, sillä se ei luota pelkkään todenperäisyyden vetovoimaan. Elokuvassa on selvästi ollut hyvä tarkoitus kertoa menestystarina sille sopivalla tyylillä. Valitettavasti tyyli kuitenkin litistää elokuvan päälle istutuksi sokerikakuksi, jonka voi melko vaivattomasti mutustella kerran. Toisesta kerrasta tulisi jo huono olo.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,7 /3 henkilöä