Kolme kuningasta valkokangas

Kun jälkimodernia kulttuuria yrittää kuvata yhdellä sanalla, niin mieleen tulee pakostakin kierrätyksen idea. Kuvat, sanat ja teot on kaikki altistettu median hysteeriselle jälkipyykille, jonka pyörteeseen joutuminen on helppoa mutta josta vapautuminen lähes toivotonta. Puhuttaessa historian katoamisesta, jatkuvasta nykyhetkestä tai tulevan mahdottomuudesta ei olekaan kuin kivenheiton matka kaikkien tapahtumien suhteellistumiseen. Tämän liikkumavaran turvin ranskalainen sosiologi ja akateeminen riitapukari Jean Baudrillard lausui, ettei Persianlahdensotaa koskaan käyty. Samalla jännevälillä toimii myös ohjaaja David O. Russellin kolmas elokuva, Kolme kuningasta.

Baudrillardin väite perustuu olettamukseen, että sota on muuttunut merkityksiltään puhtaaksi mediatuotteeksi. Russell taas pyrkii elokuvallaan kyseenalaistamaan käydylle sodalle luodut merkitykset - kuitenkin median omilla keinoilla. Loppujen lopuksi näyttääkin siltä, että Kolmessa kuninkaassa hän käy mediasotaan ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon: ainoa mahdollisuus on osallistua siihen loputtomaan uusintamiseen, jossa tuotetaan ilmeisiksi ja läpinäkyviksi se, miten sodasta tehtiin mediatuote ja miksi.

Elokuva käynnistyy Persianlahdensodan loppumisesta: aselepo on saavutettu ja irakilaisia sotilaita riisutaan aseista. Sotilaat Troy Barlow (Mark Wahlberg), Chief Elgin (Ice Cube) sekä Conrad Vig (Spike Jonze) löytävät kuitenkin kartan - jääköön sen sijainti tässä paljastamatta - jossa kerrotaan minne Saddamin joukot ovat kätkeneet kaiken Kuwaitista varastamansa kullan. Tästä vihiä saa myös erikoisjoukkojen ylikersantti Archie Gates (George Clooney). Yhteistuumin nelikko päättää vapauttaa kullan omaan käyttöönsä ilman sen suurempia tunnontuskia. Ja kuten monta kertaa ennenkin, mikään ei tunnu menevän putkeen, ja vaikeuksien kasvaessa kvartetti joutuu tarkentamaan omia motiivejaan sekä moraalisia suuntiaan.

Eniten Kolmea kuningasta rasittaa sen yliampuva mediallisuuden alleviivailu. Yhtenä henkilöhahmona elokuvassa on stereotyyppinen naisreportteri (Nora Dunn), jonka avulla saadaan joka toisessa kohtauksessa korostettua median osuutta koko hoidossa. Ja jotta se amerikkalainen oletuskatsojakin hiffaisi missä mennään, tolkuttaa kapteeni sotilaan päähän: "Tämä on mediasotaa, tajuatko, mediasotaa!" Lisäksi elokuvan henkilöt jäävät ontohkoiksi. Huomattavaa sen sijaan on, että mitä keskeisempää henkilöhahmoa karakterisoidaan, sitä vähemmän hänen henkilökohtaisesta elämästään kerrotaan. Niinpä ihan oikeasti kiinnostaviksi hahmoiksi nousevat useat sivuhenkilöt, esimerkiksi Ice Cube Chiefin roolissa ja ranskalainen, huonohkosti irakilaisesta käyvä Said Taghmaoui Saddamin sotilaana.

Hienoisista ylilyönneistä ja henkilöhahmojen ohuudesta huolimatta tarina vie katsojaa mukavasti mukanaan. Ja onhan myönnettävä, että tämän rainan keskeiset ansiot ovat aivan muualla kuin näyttelijätyössä tai narratiivin finesseissä. Viittauksia audiovisuaaliseen kulttuuriin löytyy niin MTV-sukupolven kuin "tosi-tv" -fanaatikkojenkin tarpeisiin; humveellä pääsee autiohiekalla kovaa ja kun The Beach Boys raikaa taustalla, voisi kai sitä tylsempääkin olla. Kaikenlaiset toikkaroinnit ovat - alussa - vain isojen poikien leikkiä iiiiiisolla hiekkalaatikolla, jossa ei näy tyttöjä mailla eikä halmeilla ja jossa voi vapautuneesti kosautella pyssyillä, vaikka mikään ei liikkuisikaan. Menoa ja meininkiä media-aavikolla siis riittää, ja sitä katsellessa ei tylsistys pääse hevin iskemään.

Tanja Sihvonen &