Amsterdam kotikatsomo

David O. Russellin Amsterdam tuli katseltavaksi Disneyn suoratoistopalveluun vain kaksi kuukautta valkokangasensi-iltansa jälkeen. Samaan aikaan ihmetellään katsojapulaa teattereissa. Tietoisuus siitä, että korkean profiilin elokuvatkin tulevat pikakaistaa kotona katseltavaksi, ei katsojia elokuvasaleihin liiemmin houkuta.

Tarjonta teattereissa on nykyään myös runsasta. Ensi-iltoja tulee viikoittain enemmän kuin kukaan ehtii katsoa. Näennäisen yltäkylläisyyden luulisi hellivän elokuvien ystäviä, mutta todellisuus on toista. Hyviä elokuvia ei tehdä yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta nykyinen digitaalinen levitys mahdollistaa teatterikierroksen kaikelle sellaisellekin, joka kalliiden filmikopioiden aikaan julkaistiin suoraan videolle.

Amsterdam on juuri tällainen elokuva. Yhdysvalloissa teattereissa flopannutta elokuvaa tuskin olisi takavuosina tuotu Suomessa valkokankaille nimekkäästä näyttelijäkaartistaan huolimatta. Tunnustetun ohjaajan, ison budjetin ja tuotantostudion myötä Amsterdam on korkean profiilin elokuva, mutta se ei ole mikään yhtäläisyysmerkki menestykselle, vaikka monesti niin luullaankin. Totuus on toisenlaista. Russellin uutukainen on ollut taloudellisesti raskaasti tappiollinen, eivätkä elokuvataiteelliset ansiotkaan kummoisia ole.

Ohjaajan itsensä kynäilemä tarina kytkeytyy vuoden 1933 tositapahtumiin oletetusta salajuonesta, jonka tarkoituksena oli syrjäyttää Yhdysvaltain silloinen presidentti Franklin D. Roosevelt. Russell kertoo tapahtumat kolmen ensimmäisessä maailmansodassa ystävystyneen henkilön kautta. Lääkäri (Christian Bale) ja lakimies (John David Washington) ovat armeijakavereita, joiden entinen esimies murhataan. Murhaa selvittelevän parivaljakon mukaan löytyy heidän sotavammojaan hoitanut nainen (Margot Robbie). Lisäksi tarinakudelmaan on ympätty loputtomalta tuntuva määrä erilaisia enemmän tai vähemmän kummallisia hahmoja.

Russell on tavoitellut vähän kaikessa Wes Andersonin elokuvien eksentrisyyttä, mutta lopputulos on laiskasti kerrottua ja ylipitkäksi vanutettua löpinää, jota on koetettu koristella visuaalisella erikoisuuden tavoittelulla. Huippukuvaaja Emmanuel Lubezkin kamera liikkuu toki sulavasti, mutta Andersonin elokuvien visuaalisesta ilmavuudesta jäädään kauaksi.

Eri lajityyppien iloisella sekoittamisella lienee tavoiteltu jotain omanlaistaan, mutta aikaiseksi on saatu lähinnä tekonokkeluudessaan rasittavaa ja tylsää sekasotkua. Vastaavaa vaivaa on ollut muissakin Russellin elokuvissa aina Kolmesta kuninkaasta (2000) lähtien. Menestyneessä Unelmien pelikirjassa (2012) kerronta rullasi jotakuinkin sujuvasti, mutta Amsterdamissa tästä sujuvuudesta ei ole tietoakaan.

Kahteen tuntiin ja varttiin venytetty teelmys on harvinaisen puiseva. Kerronnan rakentuminen liki jatkuvaan selostukseen on harvemmin elokuvalle eduksi. Amsterdamissa loputon selostus ja puhetulva yhdistettynä korostettuihin kasvokuviin on puuduttavaa ja sangen epäelokuvallista seurattavaa tunnettujen näyttelijöiden vetäessä roolejaan välillä kuin kesäteatterissa.

Toki tämän voi nähdä elokuvan itsetarkoituksellisena tyylinä, jolle löytynee ystävänsä, mutta sekään ei selitä elokuvan sisällöllistä tyhjyyttä. Aikaan ja ajankuvaan kytkeytyvät lukuisat kipeät teemat ovat vain juonen koristekoukeroita, joilla ei lopputuloksessa ole paljoa merkitystä. Poliittinen jännitysjuoni ja satiiri jäävät lopun yritelmistään huolimatta täysin suutareiksi.

Kaikesta ulkoisesta nimikoreudestaan huolimatta Amsterdam on puisevaa ajanhukkaa, jonka merkityksetön löpinä toimii lähinnä illan unilääkkeenä.