Matkalla Floridaan valkokangas

Claude Lherminier (Jean Rochefort) vaatii päivittäin juotavakseen floridalaista appelsiinimehua, tilaa kotiinsa valtavan palmun ja odottaa tytärtään saapuvaksi Amerikasta viettämään syntymäpäiväänsä hetkenä minä hyvänsä. Hiljalleen katsojalle paljastetaan, miksi vanhus kaipaa niin kovasti Miamin lämpöön ja mikä saa vanhuksen lähtemään matkalle toiselle puolelle maailmaa.

Lherminier viettää vanhuudenpäiviään suuressa talossaan Ranskan maaseudulla itsepintaisesti yksin. Samaan aikaan hänen tyttärensä Carole yrittää saada vaihtuvat taloudenhoitajat pysymään toimessaan oikuttelevan vanhan herran apuna. Katsojan suhtautuminen valloittavaan Lherminierin roolihahmoon heittelehtii säälin, ihastuksen ja ärsytyksen välillä yhtä voimakkaana kuin hänen mielialansa.

Jean Rochefort vangitsee muistisairaan miehen olemuksen läpikotaisin. Roolisuoritus on suorastaan häikäisevä. Charmikas herra on hyvänä päivänään varsinainen hurmuri ja toisina päivinä hän heittäytyy lattialle kiukuttelemaan kuin pikkulapsi. Elokuvan ohjaus on Philippe Le Guayn, ja mukaansatempaava käsikirjoitus Jérôme Tonneren käsialaa. Draamakomedian tasapaino kouraisevan surumielisyyden ja toisaalta hulvattomien hetkien välillä on hienovarainen eikä elokuvassa sorruta ylenmääräiseen sentimentaalisuuteen, vaikka tarina onkin herkkä.

Matkalla Floridaan on koskettavan inhimillinen tarina perheen keskeisestä rakkaudesta ja taakasta, joka rakkautta koettelee. Tarina kuvaa yhden syksyn etenemistä pisteeseen, jossa koko vanhan herran lähipiirin hermot ovat lopulta riekaileina. Mies käyttäytyy huonosti ja tiuskii ilkeästi erityisesti tyttärelleen, joka tekee kaikkensa pitääkseen tämän elämän niin helppona kuin mahdollista. Carole huolehtii perheestään ja suuresta paperiteollisuusyrityksestä, jonka on isältään perinyt.

Tarinassa yhdistyvät retrospektiset hetket Lherminierin lapsuudesta, nykyhetki ja kohtaukset lentokoneesta hänen matkaltaan Floridaan. Rakenne korostaa kausaaliyhteyksiä, jotka selittävät vanhan herran itsepäistä käytöstä. Heittelehtivä juoni jättää katsojalle osin tulkinnanvaraa, osin selittää kertomusta turhankin alleviivatusti. Hienovaraisesti ripotellut yksityiskohdat toimisivat paremmin itsenäisesti kuin korostetun selitellyisti. Lapsuudenkohtaukset kasvattavat toki roolihahmoa moniulotteisemmaksi, mutta jäävät sangen irrallisiksi ja säröttävät muuten kiehtovaa juonikuviota, joka kannattelisi kertomusta sinälläänkin.

Elokuvan genreksi on määritelty komedia, mikä tuntuu hieman hämmentävältä. Elokuvassa on toki komedialliset hetkensä, mutta surumielistä tarinaa voisi kuvailla paikoitellen jopa traagiseksi. Tarina vie katsojan epämukavuusalueelle nauramaan ja sitten kysymään, mille oikeastaan saa nauraa. Elokuvan opetus lienee se, että vaikeillekin asioille pitäisi pystyä nauramaan eivätkä hankaluudet saa viedä iloa elämästä.