Kolme kuningasta kotikatsomo

Persianlahden sodasta on Hollywoodissa tietääkseni tehty vain kaksi (isoa) leffaa: Courage under fire (1996) ja Kolme kuningasta.Tilanne on sikäli omituinen, että luulisi elokuvateollisuuden iskevän helposti kyntensä sukulaisolentoon: tuon sodan audiovisuaalinen historiahan alkoi väärennetyistä satelliittikuvista, se näyteltiin pitkälti medioissa ja heijastettiin olohuoneisiin jännitysminisarjana ympäri maailman.

Tämä kuvamateriaali erosi ratkaisevasti vaikkapa Vietnamin sodan aikana levitetystä kuvastosta. Persianlahden sota ei näyttänyt ollenkaan tuottavan kauhua herättäneitä jätteitä: poissa olivat säkkeihin sullotut ruumiit, palavat kylät ja napalmin polttamat lapset. Valokeilassa komeili vain Yhdysvaltojen kiiltelevä huipputeknologinen sotakoneisto täsmäaseineen ja välimatkan päästä tuotettu kliininen kuolema. Nopea ja videopelimäisenä kuvattu voitto oli, ilmaisua lainatakseni, "säälimätön desinfioinnin fantasia".

Tästä Kolme kuningastakin aloittaa: alussa ammutaan valkoista lippua heiluttava irakilainen sotilas ja jenkkijermut hämmästyvät: "Enpä olisi luullut, että näkisin tässä sodassa jonkun tulevan ammutuksi." Elokuvan edistyessä pääosanelikko George Clooney, Ice Cube, Mark Wahlberg ja Spike Jonze joutuvat näkemään kyllä paljon muutakin. Clooneyn esimies on antanut tälle reportterin huollettavaksi ja tiedottaa: "Tämä on mediasota! Käyttäydy sen mukaan!" Kaste mediamaailmasta materiaaliseen todellisuuteen alkaa kuitenkin todenteolla kun miehet onkivat onneaan irakilaisvangin peräpäästä. Löytyy kartta, joka paljastaa Saddamin ryöstämien Kuwaitin kultavarantojen kätköpaikan. Nelikko painuu kaikessa hiljaisuudessa omille teilleen rikastuakseen "persekartan" viitoittamalla tiellä.

Enempää juonta olisi ikävä paljastaa, sillä elokuvan kerronnallinen voima on sen omaperäisyydessä ja melkein pelottavassa arvaamattomuudessa. Kuvitelmat ja väärät muistikuvat saavat äkkiä visuaalisen ilmaisun: äkillinen virtuaalinen oppitunti luodin vaikutuksissa sisäelimissä tai räjähtävä lehmä! Elokuva häikäisee ihan konkreettisesti erämaan valkaistulla, luonnottomalla valaistuksella, jonka poltteessa katsoja joutuu jakamaan päähenkilöiden hätääntyneen tietämättömyyden ja valinnanvaikeudet. Tämä David O. Russellin kolmas ohjaus on sotaleffojen Syvä joki, joka iskee katsojaa vyön alle ja päälle mustan huumorin, julman väkivallan ja kommelluksen sekoituksella. Vähän kuin Tarantino, mutta traagisemmin. Michael Jacksoninkin rotuhygienisen ongelman ydin tulee tarantinomaisessa kidutuskohtauksessa selvitetyksi.

Melkein tekisi mieli vertailla David O. Russellia kaimaansa David Fincheriin, mutta onko tämä leffa kuitenkaan jälkimmäisen daavidin elokuvien kaltainen mestariteos? Mielipiteitä on varmasti monta, mutta tämän nähtyäsi voit miettiä kysymystä: "Johtuuko se vain minusta, vai onko tarinan lopetus jostain ihan eri leffasta?"

ks. ensi-ilta