Toivo elää valkokangas

Perinteisen ydinperheen ideologiaa "värisyttäviä" elokuvia soljuu nykyään tasaisena virtana valkokankaille. Avioerot, yksinhuoltajuus ja uusperheet ovat aikamme ilmentymiä ja kertovat niin sosiaalisten kuin perhearvojenkin muuttumisesta. Olisikin loogista ajatella, että nämä elokuvat heijastelisivat tätä levotonta ihmissuhdeaikakautta syventyen todellakin pohtimaan syitä yhteiskunnassa vallitsevaan arvomaailmamyllerrykseen. Valitettavasti nämä ajan arvovirtauksia myötäilevät elokuvat paljastuvat lähes poikkeuksetta tervaskantoisiksi konservatiivisten arvojen ja perinteisen ydinperheen ylistyslaulujen pauhaajiksi. Onnellinen aviopari lapsineen, omine tupineen ja lupineen on yhä näiden elokuvien arvomaailman perusta numero yksi. Sehän on niin turvallista ja viihdyttävää katsoa teatterin penkiltä surullinen ihmiskohtalotarina onnellisine loppuineen ilman, että todellisille asioille ja tunteille tarvitsee uhrata ajatustakaan. Tätä mieltä mitä ilmeisimmin on ainakin Forest Whitaker, joka vyöryttää silmänsä punaiseksi poraavan Sandra Bullockin pariksi tunniksi katsojia viihdyttämään uutukaisessaan Toivo elää.

© 20th Century Fox

Birdee (Sandra Bullock) saa suorassa tv-showssa kuulla ystävättärensä suusta, että tällä ja hänen miehellään on suhde ja muhinointi on jatkunut jo pitkään. Loukattuna Birdee pakkaa laukkunsa ja tyttärensä, Bernicen (Mae Whitman), autoon ja hurauttaa kalseasta Chigagosta Texasin peräkylään äitinsä, Ramonan (Gena Rowlands), luo. Surun masentavaan maisemaan mahtuu kuitenkin rehti ja Birdeehen ihastunut nikkarimies Justin (Harry Connick, Jr.) Ja ehkei tulevaisuus olekaan pelkkää menneisyyden perään poraamista.

Toivossahan on hyvä elää

Kun tietää mitä perheen kohtaamat ihmissuhdetragediat todellisuudessa ovat, niin Hollywoodin kiiltokuvatarinat saavat niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka näiden löpinöiden tarkoitusperät olisivatkin vipittömän hyvänsuopia, niin niiden todellisuuden ote on lipsunut satujen maailmaan jo käsikirjoitusvaiheessa. Keijukaisena Toivo elää -elokuvan pääosassa porannut Sandra Bullock vieraannutti ainakin allekirjoittaneen vielä lopullisesti koko elokuvasta.

Paremmin näyttelijänä tunnetulla Forest Whitakerilla tuntuu olevan hyvät tarinat hukassa. Sujuvan ja viihteellisen tarinankerronnan kyvyt menevät ohjaajalla hukkaan, kun elokuvan sanoma mahtuu siirappipopin säveliin. Vuonna 1995 valmistuneella Haku päällä - elokuvalla valkokankaalla debytoineella ohjaajalla on näköjään auttamaton halu yrittää ymmärtää naisnäkökulmalla tunteiden ja ihmissuhdekoukeroiden maailmaa. Onhan se hienoa, että yrittää miehenä tehdä lämminhenkistä naiselokuvaa, mutta kun lopputulos on kaikkea muuta kuin aitoa.

Sunnuntaiviihteenä ohi silmien ja korvien soljuva elokuva on tyystin ryhditön ja peräänkuuluttaa aivan liian äänekkäästi perinteisten arvojen hartautta. Mikäli Toivo elää olisi viety loppuun niin kuin se alkoi, olisi kyseessä ollut tyystin erilainen elokuva. Alun parodia Ricky Lake Showsta antoi odottaa älykästä ja yllättävää ihmissuhde-elokuvaa, mutta kun alkutekstit olivat menneet niin ei ollut enää epäselvyyttä juonen kulusta kuin loppuratkaisustakaan. Näitä on nähty ja tullaan varmasti vielä monta näkemään.

Miksi näissä elokuvissa mies on aina se pettävä törkimys ja nainen se kaltoin kohdeltu ja petetty kyynelehtivä marttyyri? Nykypäivänä näin mustavalkoinen asettelu vaikuttaa melkoisen konservatiiviselta haihattelulta varsinkin, kun lopussa kaltoin kohdeltu nainen katoaa kyyneleet kuivattuaan auringonlaskuun löytämänsä rehdin yksinkertaisen miehen kainalossa. Tuskin kukaan jaksaa sulattaa näin imelää pullaa. Ei, vaikka toivossa olisi kuinka hyvä elää.