Street Kings valkokangas

Los Angelesissa on eletty ja kuoltu elokuvissa monesti. Erityisesti kaupungin poliisilaitos on päässyt valokeilaan, useammin negatiivisessa kuin positiivisessa mielessä. 1990-luvun alussa Rodney Kingin videoitu pahoinpitely ja siitä vastuussa olevien valkoisten poliisien vapauttaminen oli viimeinen niitti, joka räjäytti pitkän aikaa kyteneet rotujännitteet laajoiksi mellakoiksi. Vuosikymmenen lopussa taas puitiin laajaa korruptiovyyhtiä laitoksen sisällä. Nämä tapaukset ovat tietenkin vaikuttaneet myös populaarikulttuuriin, jonka tuotoksissa on jo film noirin kultakaudella kuvattu aurinkoisen kaupungin pimeää puolta. Street Kings on uusin yrittäjä tällä saralla.

Viime aikoina Training Dayn ja Dark Bluen tapaiset elokuvat ovat käsitelleet onnistuneesti poliisilaitoksen korruptiota ja yksittäisten poliisien moraalisia ongelmia. Loistava televisiosarja Shield otti inspiraationsa suoraan tosielämän korruptoituneesta erikoisryhmästä. Suositun rikoskirjailija James Ellroyn tarinoista monet sijoittuvat Los Angelesiin, ja elokuviksi niistä on päätynyt muun muassa loistelias L.A. Confidential.

Ellroyn tarina ja käsikirjoitus on myös Street Kingsin pohjana. Ohjaajana puolestaan on David Ayer, joka on käsikirjoittanut muun muassa Training Dayn ja Dark Bluen. Kokemusta tästä aihepiiristä siis pitäisi olla, varsinkin kun Ayer itse on kaupungin katujen kasvatti. Tätä vasten lopputulos on pettymys. Elokuva on asenteeltaan varsin lohduton johdonmukaisesti loppuun asti ja siinä on muutkin genren peruselementit kohdallaan, mutta keskinkertaisen yläpuolelle se onnistuu kohoamaan harvoin.

Pääosaa esittää Keanu Reeves, joka on vanhentunut ja turvonnut sopivasti alkoholisoituneen ja päivänsä oksentamalla aloittavan poliisin rooliin. Ilmeetön näytteleminen sopii hahmoon, joka käyttäytyy itsetuhoisesti ja holtittomasti vaimonsa kuoleman jälkeen.

Reevesin esittämä Tom Ludlow saa tuloksia aikaan sääntöjä rikkomalla. Ylemmät tahot suojelevat kultapoikaansa, mutta entinen pari aikoo vasikoida työtavoista sisäiselle tutkinnalle. Ludlow aikoo antaa ex-parilleen miehekkään turpasaunan, mutta saakin todistaa raakaa teloitusta. Koska hän oli paikalla, hän olisi myöskin epäilty. Jälleen pomot suojelevat häntä hukkaamalla oleellista todistusaineistoa, mutta Ludlow’n moraali ei riitä murhaajien pakoon päästämiseen.

Kovaksikeitetyksi poliisiksi Ludlow on varsin sinisilmäinen, eikä hoksaa asioita, jotka genreen tutustunut katsoja huomaa jo alkumetreillä. Liian suuri osa elokuvasta hukataan turhien johtolankojen perässä juoksemiseen. Tämä paitsi rikkoo hahmon uskottavuutta, on myös varsin tylsää katsottavaa. Loppupuolella elokuva petraa huomattavasti, vaikka silloinkaan ei mitään uusia uria auota.

Laiska juonenkuljetus on Street Kingsin suurin ongelma, sillä tuttuja elementtejä pyöritetään muuten kohtuullisen onnistuneesti. Elokuvan maailmankuva on lohduton, eikä korruptiota ja oman edun tavoittelua voi yksi mies lopettaa. Kiinnostavimmillaan elokuva on juuri silloin, kun se luotaa valtaapitävien moraalisia rajoja ja motiiveja ja Ludlow’n omia tunnontuskia. Tällöinkin tosin mieleen tulee paremmat aihiot samasta aiheesta, kuten aiemmin mainittu Shield. Kahteen tuntiin ei loppujen lopuksi kovinkaan paljoa mahdu, ainakaan verrattuna televisiosarjoihin, jotka voivat työstää aiheitaan tuntikaupalla. Street Kings tuhlaa rajallisen aikansa osittain vääriin asioihin, ja oikeitakin käsitellään liikaa rutiinilla.