Phone Booth kotikatsomo

Niinpä niin. Monet meistä ovat tunteneet houkutusta tarttua pirisevän yleisöpuhelimen luuriin kopin ohi kävellessämme - jospa sieltä soittelisi se ystävällinen Nyt-liitteen toimittaja? Tämän elokuvan katsottuasi, sinun ei tarvitse miettiä kahta kertaa. Kannattaa vain juosta, ja lujaa...

Phone Boothissa ylimielinen ja lipeväkielinen tiedottaja Stu (Colin Farrell) jujuttaa työkseen media-alan ihmisiä ja yrittää päästä urallaan eteenpäin mahdollisimman vähällä vaivalla, talloen alleen vähäpätöisimmät ihmiseliöt. Stulla on kaunis ja ymmärtäväinen vaimo Kelly (Radha Mitchell) ja myös pieni viritys sivussa seksikkään näyttelijätytsy-Pamin (Katie Holmes) muodossa. Elämä on siis mallillaan. Stun maailma kuitenkin heittää pahasti häränpyllyä, kun hän erehtyy vastaamaan vinksahtaneen puhelinvainoajan (Kiefer Sutherland) soittoon. Tästä alkaa niljakkaan, mutta lopussa ennakoitavasti inhimillistyvän ystävämme rankka päivä.

Phone Booth hyödyntää tarinassaan taitavasti tuntemattoman ja kontrolloimattoman uhan pelkoa. Populaarikulttuuri on pullollaan tarinoita puhelinterroria harjoittavista psykopaateista, jotka piinaavat uhrinsa hysterian partaalle. When a Stranger Calls -elokuvassa (1979) lastenvahti viettää epämiellyttäviä hetkiä sinnikkään hullun soitellessa yhä uudelleen ja myös viime vuosien kassamagneeteissa Scream (1996) ja I Know What You Did Last Summer (1997) tappaja leikittelee uhreillaan puhelimen välityksellä. Mitä tästä siis opimme? Ohjaaja Joel Schumacher ja käsikirjoittaja Larry Cohen tuntuvat moralisoivan vähän kaikkia trillerissään. Epärehellisesti rikastuneet kihot, huumediilerit, sutenöörit ja lihavat pizzakuskit ovat Hollywood-logiikan mukaisesti tietysti teloituksensa ansainneet, mutta miten on laita niiden muiden tavallisten kaduntallaajien, joita mahtuu kolmetoista tusinaan? Edes nerokkaalla psykopaatilla ei näytä olevan erityistä johdonmukaisuutta uhriensa valitsemisessa, joten tarinan opetus onkin se, että me olemme kaikki yhtä syntisiä ja kuka tahansa voi joutua seuraavaksi uhriksi.

Elokuva herättää katsojan mielenkiinnon sekamelskaisella alullaan ja jännästi toimivalla kuva kuvassa -kerronnalla, mutta varsinainen toiminta alkaa vasta, kun Sutherlandin loistavasti näyttelemä, värisyttävän ilkeästi sanaileva tuomionenkeli aloittaa piinaavan pelinsä yhteiskunnan mädännäisyyttä vastaan. Hidastuksilla, nopeutuksilla, ulkopuolisen maailman äänten tukahduttamisella ja puhelinkopin parin neliömetrin kokoiseen tilaan keskittymisellä tuodaan katsoja mahdollisimman lähelle päähenkilön pakokauhun kokemusta. Nuoren ja lahjakkaan Colin Farrellin esittämä Stu ei pahemmin herätä katsojan myötätuntoja ennen kuin vasta vetävän jännärin lässähdyttävässä "kaikilla meillä on omatunto" -osiossa, jossa pahat teot tunnustetaan elämää suurempaan tyyliin.

Loputon puhe on elokuvan tavaramerkki ja kiitos Farrellin onnistuneen roolisuorituksen sekä leffan lyhyen keston, se kantaa lähes loppuun asti. Pelko inspiroi ihmisissä luovuutta ja niin myös päähenkilö Stun on puhuttava itsensä ulos vaikeista tilanteista pysyäkseen hengissä. Sen sijaan motiivien rautalangasta vääntäminen sopii ehkä amerikkalaiselle yleisölle, mutta eurooppalaiseen epämääräisyyteen tottuneen on vaikea niellä ylenmääräistä selittämistä. Hupaisa loppuratkaisu opettaa hieman elämän realiteeteista ja ehkäpä jatko-osassa Stu muistaa jättää vastaamatta...