Rogue One: A Star Wars Story valkokangas

Positiivinen yllätys. Sellaisena ennen kaikkea koin Rogue One: A Star Wars Storyn, joka antologian ensimmäisenä osana sijoittuu tähtiuniversumissa kronologisesti Star Wars -saagaelokuvien Sithin koston (2005) ja A New Hopen (1977) väliin kertoen tarinan niistä uskalikoista, jotka onnistuvat pöllimään Kuolemantähden piirustukset. A New Hopessa lyhyesti myös viitataan kovan hinnan vaatineeseen operaatioon, jonka Rogue One läväyttää auki sangen tyylikkäästi ja jatkaa hienosti legendaarisen fantasian pätevää uudelleen tulemista.

Rogue One on tummasävyinen, syrjäisille, sateisille, likaisille, kälyisille ja pölyisille kosmisille syrjäseuduille sijoittuva kuvaus unohdetuista, väsyneistä ja loppuun palaneista, paatuneistakin sankareista, nuorista ja vanhoista kapinallisista – pitkän sodan rasittamista vastarintatyöläisistä, joiden usko asiaansa on loppumaisillaan. Elokuvan painostava perusvire tuntuu koko ajan ruumiskasan kasvun vain kiihtyessä, kunnes viimeisissä kuvissa uusi toivo tuo pientä lohtua.

Uuden seikkailun filmausten aikana ohjaaja Gareth Edwards paljasti, että Rogue One on sotaelokuva, ja ilahduttavasti se on voimallisesti sellainen. Tähtien sodasta kun on kysekin. Itse asiassa Rogue One on hyvinkin perinteinen, mahdottomasta tehtävästä kertova kommandotarina, jossa asiaansa uskova kirjava joukko lähtee itsemurharetkelle. Juuri tässä mielessä elokuva erottuu antologian ensimmäisenä osana itse saagan mustavalkoisesta ydintarinasta, joka kertoo Skywalkerin suvun kohtalosta. Tämä ei välttämättä käy Tähtien sota -elokuvien niin sanotun tosifanin makuun – mitä sellainen sitten tarkoittaakin.

Rogue One onkin aikuiselle yleisölle tehty. Sen sivuaminen myös sotaelokuvan kaanoniin hakee kaikupohjaa yli fantasiaelokuvan lajityypin. Laajempi elokuvasivistys rikastaa uuden tähtiseikkailun katsomista, sillä elokuva ei odotetusti vilauttele viitteitä ainoastaan Tähtien sota -saagan teoksiin vaan elokuvaan laajemminkin.

Se on todettava, että sotaelokuvana Rogue One ei tuo perinteiselle toimintaseikkailukaavalle mitään uutta, mutta on kuitenkin erittäin viihdyttävää katsottavaa niin rauhallisimpina hetkinä kuin komeissa taistelukuvauksissakin, joiden toteutus on oivallisesti rytmitettyä. Mahtipontisuutta pitää myös olla ja sitä onkin spektaakkelin rajoja rikkomatta.

Monia aivan varmasti kismittää elokuvan vyöryttämä todella runsas hahmokavalkadi, mutta mielestäni se sopii juuri Rogue Onen työläissankarikuvauksen henkeen. Kun Lucas ei ole enää puikoissa, niin näyttelijäohjaus todellakin toimii. Nimekkäät pääosat – etenkin pääparia näyttelevät Felicity Jones ja Diego Luna – ovat sinut rooliensa kanssa, kun taas persoonalliset sivuosat pääsevät myös oikeuksiinsa herättäen muistoja sota- ja toimintaelokuvien pitkästä jatkumosta.

Lisäksi Rogue Onessa on monia saagasta tuttuja hahmoja "eri tavoin" esitettyinä. Mutta niitä olisi tässä yhteydessä virhe paljastaa. Jotkin voi kokea turhina tai rasitteina, mutta onnistuneessa kokonaisuudessa se on kuitenkin vähäisempi murhe. On esiintynyt myös kommentteja sekavasta juonesta, joka nyt on varsin suoraviivainen, mikä herättää halun heittää näille kommenteille sen, että jos ei pysy kärryillä, on peiliin katsomisen paikka.

Jos Rogue Onea suodattaa maailman nykytilanteen läpi, se eroaa melkoisesti saagan elokuvista, kuten The Force Awakensista (2015), jossa väsyneesti Imperiumin kuvauksessa vilkkuvat tiuhaan fasistinen estetiikka ja natsikortit. Merkille pantavaa Rogue Onessa on katutaistelu ikivanhassa jedipyhätössä, Jedha-nimisessä kaupungissa, jonka mielleyhtymät kuviin vaikkapa Irakin sodasta ovat yllättävän ilmeiset. Ne syntyvät viimeistään avainkohtauksessa, jossa Imperiumin panssarivaunu jyristelee kapisella kadulla pölyä ja pelkoa levittäen isännän elkein ennen väijytystä.

Tämä laittaakin Imperiumi vastaan kapinallisliitto -asetelman mielenkiintoiseen valoon, sillä vaikka elokuvan harmaassa maailmassa kapinallisetkin ovat tehneet osansa pahasta, sympatiat ovat tiukasti heidän puolellaan epätoivoisessa pyristelyssä supervaltaa vastaan. Jääköön jokaisen omaksi arvioitavaksi pidemmälle viedyt tulkinnat elokuvan poliittisuudesta, mutta selkeä vertauskuvasto on olemassa.

Tai sitten on vaan parempi rentoutua ja ottaa Rogue One vain hiton hyvin rullaavana elokuvaviihteenä.