The Last King of Scotland kotikatsomo

Nuori skottilääkäri Nicholas pitkästyy turvalliseen keskiluokkaiseen elämäänsä ja suuntaa sinne, mihin sormi sattuu karttapallolla tökkäämään – siis Ugandaan. On vuosi 1970, ja nuorukainen sattuu maahan hyvin jännittävään aikaan: kenraali Idi Amin on juuri kaapannut vallan. Väkijoukot hurraavat kaduilla paremman tulevaisuuden toivossa.

Sattumanvaraisen tapaamisen seurauksena Nicholas löytää itsensä presidentin lähipiiristä. Aluksi elo Aminin seurassa on leppoisaa, ja kyynisesti menoa seuraavat länsidiplomaatit saavat idealistisen Nicholasin ärtymään. Vähitellen hän joutuu kuitenkin myöntämään, ettei Amin ole se kansansa aulis palvelija, jona hän on skotlantilaisen ystävänsä edessä esiintynyt. Ennen pitkää vaarassa on myös itse Nicholas.

The Last King of Scotlandin aihetta ei ole valkokankaalla vielä kaluttu loppuun. Diktaattori Idi Amin oli valtakaudellaan (1971–1979) vastuussa satojen tuhansien ugandalaisten katoamisista ja joukkomurhista, mikä tekee hänestä Hitlerin ja Stalinin kaltaisen, synkällä tavalla kiinnostavan hahmon. Historiallista taustaa vasten punotaan fiktiivistä tarinaa hirmuhallitsijan ja skotlantilaisnuorukaisen ystävyydestä.

Viime vuosina on valmistunut muitakin Afrikan veriseen lähihistoriaan sijoittuvia elokuvia, kuten Hotelli Ruanda (2004) ja Blood Diamond – veritimantti (2006), jotka ammensivat lähtökohtansa Ruandan ja Sierra Leonen 1990-luvun sisällissodista. Länsimaissa tehdyillä elokuvilla on erilaisia pyrkimyksiä. Siinä missä Hotelli Ruanda keskittyi täysipainoisesti seuraamaan kansanmurhan vaikutuksia kansan tasolla, sekä Blood Diamond että The Last King of Scotland on rakennettu länsimaisten keskushahmojen ympärille.

Elokuvan edetessä alkaakin väistämättä ihmetyttää, miksi ugandalainen tragedia vaatii länsimaisen yksilön päärooliin – eikö murhenäytelmä olisi muuten tarpeeksi koskettava ja samastuttava? Olisi kiinnostavaa nähdä, minkälaiseksi kokonaisuus olisi muodostunut, jos sen keskiöön olisi ulkopuolisen Nicholasin sijaan valittu rivikansalainen tai Aminin läheisyyteen päässyt ugandalainen.

Kyseessä ei siis ole analyysi Idi Aminin Ugandasta, kuten ennakkomainonnan perusteella olisi voinut päätellä, eikä oikeastaan lopulta edes hirmuhallitsijasta itsestään. Se, miten Nicholasille käy, muodostuu punaiseksi langaksi, ja ugandalaisten kohtalo jää toisarvoiseksi seikaksi.

Kun elokuva perustelee olemassaolonsa pohjaamalla historiallisesti aktuaaliseen murhenäytelmään, tuntuu jokseenkin irvokkaalta, että raakuudet saavat lopulta lähinnä palvella raflaavana taustana keskitasoiselle trillerille. Tätä vasten tuntuu todella irralliselta nähdä lopussa dokumentaarisia kuvia Aminista: kömpelö yritys nivoa tarinalle historiallista todistusarvoa. Ohjaaja Kevin MacDonaldilla on takanaan muutamia kelvollisia dokumentaareja, kuten vastikään huhtikuussa Ylen Dokumenttiprojektissa esitetty Kuoleman rajalla (2003), mutta tässä fiktiossa hän haparoi.

Niin tuore kasvo James McAvoy – jonka jotkut saattavat muistaa faunina elokuvasta Narnian tarinat: Velhon ja leijona (2006) – kuin kokenut Forest Whitaker onnistuvat kohtalaisesti pääkaksikkona. Hahmon historiallinen painoarvo lienee painanut vaakakupissa, kun Whitaker palkittiin roolistaan Oscarilla ja Golden Globella. Hän kasvattaa Aminiaan vähitellen kohti vainoharhaista sadistia, jonka pelottavuus piilee ennalta arvaamattomuudessa. Suoritus on varma, muttei loistava.

Gillian Anderson sen sijaan tulkitsee särmikkäästi ohuen sivuroolinsa. Salaisten kansioiden tähden ura on kehittynyt kulttisarjan päättymisen jälkeen kiinnostavaan suuntaan. Nykyisin Anderson esiintyy lähinnä laadukkaissa brittituotannoissa, joista esimerkkinä TV1:llä viime talvena nähty hieno Charles Dickens -sarja Kolea talo (2005).

Lukuisia palkintoja kahminut The Last King of Scotland on ilmeisesti herättänyt kunnioitusta aihevalintansa vuoksi. Harmittavaa kyllä jälleen kerran Afrikkaa lähestytään eksotisoivasti ja lännen ehdoilla. Ainesta olisi muuhunkin kuin kehyskertomukseksi seikkailunhaluisen lääkärin oppivuosille.