Respect valkokangas

Manipuloija on katala ketku, joka ottaa ihmisestä selville sen, mitä tämä ei itsekään tiedä itsestään. Hän uskottelee vievänsä kenet tahansa minne tahansa. Hän käyttää kohdettaan kilpenä päästäkseen ohi omien vaarojen. Ja hän jättää huijattunsa roikkumaan, kun tämä ei ole enää tarpeen.

Tarinaniskijät manipuloivat yleisöä tunnustuksesta ja rahasta. He kuvaavat hahmoja oviaukosta olevinaan salaa, työntävät sydämettömät kameransa itkevien ihmisten eteen ja räjäyttävät rakennuksia, jotta katsoja tekisi asioita, joita hän ei muuten tekisi, ja jotta hän näkisi asioita, joita ei kankaalla edes ole.

Kukaan ei kuitenkaan halua tulla manipuloiduksi. Liian selkeä yritys ohjata katsojan ajatuksia ajaa tämän pois. Se on epäviisasta.

Näillä rajoilla liikkuu Liesl Tommyn esikoisohjaus, Respect. Se kertoo amerikkalaislaulaja Aretha Franklinin (Jennifer Hudson) tarinan 1950-luvulta 1970-luvun alkuun. Patriarkaatin ja hyväksikäytön asettamista barrikadeista huolimatta kahdeksanvuotiaasta tytöstä kasvaa itsetietoinen soulin kuningatar, jollaisena hänet nykyisin tunnetaan.

Kolme vuotta sitten kuollut Franklin on vainajanakin vinhasti kiinnostanut ihmisiä. Koko illan elämäkertaelokuva oli vain ajan kysymys. On valitettavaa, että se toteutettiin sitten näin yhdentekevällä tavalla.

Katsoja huomaa oitis, että Respect on robotisoitu kuin Franklinin ensimmäiset levyt. Molemmista puuttuu ratkaiseva kipinä, vaikka niissä ei sinällään vikaa ole. Respect on riemukas viiden tähden elokuva sellaiselle, joka ei aiemmin elämässään ole yhtään elokuvaa katsonut.

Tracey Scott Wilsonin kirjoittama tuotos haksahtaa jokaiseen elämäkertaelokuvan helmasyntiin. Franklinin henkilökohtaiset luonteenpiirteet ovat kytköksissä yksittäisiin lapsuuden traumoihin, hänen yksityiselämänsä on hänen taiteensa, hän on riivattu, hän on kyltymätön ja hän kokee heureka-hetkiä. Perhe siinä sivussa tuo hänet katsojan tasolle ja vetää häntä eri suuntiin. Värit varmistavat, että tapahtumat sijoittuvat menneeseen.

Tapahtumiahan Respectista ei puutu, mutta tällaisessa fiktiivisessä elokuvassa ne tuntuvat turhan rituaalisilta, sensationaalisilta ja säännönmukaisilta. Elokuva ei anna mitään mitä ei kunnon dokumentti antaisi. Jos kiinnostusta piisaa muuhunkin kuin Franklinin Wikipedia-sivun dramatisointiin, kannattaa nähdä vangitseva konserttielokuva Amazing Grace (2018). Siinä laulaja pääsee irti omalla äänellään.

Respectin kronikka rientää kriisistä ja tähtihetkestä toiseen sellaisella hopulla, että välistä jää puuttumaan oikea Aretha Franklin, jota Jennifer Hudson nyt tulkitsee. Ja varsin järkevästi tulkitseekin, se on luettava elokuvan ansioksi. Oikeisiin ihmisiin pohjautuvista roolisuorituksista jaetaan herkällä kädellä Oscar-ehdokkuuksia, joten eiköhän tästäkin yksi Hudsonille liikene.