Bad Boys: Ride or Die valkokangas

Alussa oli Michael Bayn ohjaama Bad Boys (1995), räjähdyksiä, räiskintää ja vauhtia pursuava toimintaelokuva komediallisin buddy cop -maustein. Huumepoliisit Mike (Will Smith) ja Marcus (Martin Lawrence) pistivät menemään koko budjetin edestä. Yhden jatko-osan jälkeen oli hiljaisempaa, kunnes pahat pojat palasivat vuoden 2020 elokuvalla Bad Boys for Life. Ohjaajiksi olivat Bayn sijasta vaihtuneet belgialaiskaksikko Adil ja Bilall. Jerry Bruckheimerin tuotantotakuu takasi kuitenkin saman kaavan lisättynä keski-ikäistyneiden päähenkilöiden perhekuvioilla.

Jatkoa saatiin odottaa muutama vuosi. Elokuvantekoa viivästytti päätähti Will Smithin Oscar-gaalakohu, kun Smith puolusti vaimoaan ja antoi julkisesti vaimoaan parjanneelle Chris Rockille kevyen litsarin. Tästä nousseesta myrskystä vesilasissa johtui tuotantoprosessin viivästyminen parilla vuodella. Nyt pahat pojat ovat kuitenkin taas takaisin kehissä, aina ikonista Bad Boys -kappaletta myöten.

Aiemmat osat olivat vain löyhästi jatkoa toisilleen, mutta Bad Boys: Ride or Die on tarinaltaan selkeää jatkoa edellisosalle. Olennaisessa osassa on Miken avioton huumerikollispoika Armando (Jacob Scipio), jolle pedataan mahdollisuutta sovittaa osa raskaista synneistään kuten salamurhista. Sokerisen ja epäuskottavan täyskäännöksen tai tuomion anteeksiannon sijasta prosessi on toteutettu yllättävänkin hienovaraisesti, kun huomioi lajityypin ja franchisen kulmikkuuden.

Bad Boys -elokuvissa on alun perinkin ollut paljon samoja elokuvallisia geenejä kuin Tappava ase -sarjassa, jonka myöhäisempiä osia Bad Boysit muistuttavat yhä enemmän päähenkilöiden vanhetessa. Ikuinen poikamies Mike astuu vihdoin avioliiton alttarille ja perheellinen Marcus oli jo edelliselokuvassa isoisä.

Sankarit eivät tämäntyyppisissä toimintaelokuvissa kuole tulitaisteluissa tai käsikähmässä koskaan, mutta iän tuomat vaivat ja vaarat on otettu tarinaan mukaan. Marcus saa alkupuolella ison sydänkohtauksen ja kokee kuolemanrajakokemuksen. Realismia tällä ei tavoitella vaan komediaa Marcuksen alkaessa profetoida ja hourailla olevansa kuolematon, koska hänen aikansa ei ole vielä tullut. Täysin psykedeelinen meno on niin yliampuvaa, että se kirvoittaa hetkittäin nauruja. Ja oikeassahan Marcus on, sillä Mike ja Marcus kuolevat vasta sitten, kun päätähdet eivät enää jaksa eivätkä katsojat kiinnostu.

Realismin tai järjen häivää ei muutenkaan tarinassa ole, mutta siihen ei ole pyrittykään. Osa loppuräiskinnän toimintakohtauksista on tarkoituksella videopelimäisiä ja kuvattu FPS-kuvakulmasta eli ruudussa näkyy vain ase ja sitä pitelevät kädet, ja konnia juoksee”ruudulle” eteen ammuttavaksi.

Ride or Die ei tarjoa lajityypissään yhtään mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on kaikessa pintapuolisessa kaavamaisuudessaan toteutettu virtaviivaisen sujuvasti. Kesätoimintaviihde on rytmitetty mallikkaasti ja ohjaajakaksikon käsittelytapa on irtonaisempi kuin Michael Bayn viitoittama räjähdysten ja rymistelyn tie. Läpänheittoa ja reipasotteista poliisiväkivaltatoimintaa on siihen malliin, että varsinkin alkupuolen baarikohtauksessa kotimaiset poliisikansanedustajat jo ihmettelisivät, kuinka sukkelasti aseet otetaan esille.