Our Music valkokangas

Jean-Luc Godardin uutukainen Our Music muistuttaa teknisiltä ansioiltaan suuresti paitsi Godardin edellistä elokuvaa Éloge de l’amour (2001) myös prosessiteosta Histoire(s) du cinema (1989–98). Kyseessä on godardilainen teos, joten mukana on ripaus videon ja uuden median estetiikkaa. Nykyaikana tämä ei tietenkään ole mikään ihme, mutta Godardin käytössä eivät keinot sulaudu saumattomasti osaksi teosta muuten kuin oman sisäisen logiikkansa mukaisesti.

Our Music on Godardin pasifistinen näkemys nykyajan maailmanpoliittisesta ja -eettisestä tilasta jaoteltuna siististi kolmeen eri osaan, kuten oikeaoppisessa draamassa pitääkin. Elokuva on jaettu Dantea mukaillen kolmeen "valtakuntaan": vajaan kymmenen minuutin Helvettiin, tunnin mittaiseen Kiirastuleen ja kymmenen minuuttia kestävään Taivaaseen.

Helvetti ja Taivas kehystävät Kiirastulta. Se taas on paikka, jonka pysyvä hallinnollinen status on ollut epävakaa ja kyseenalainen kansainvälisen yhteisön näkökulmasta useammassa historian vaiheessa. Nimellisesti Kiirastuli viittaa Sarajevoon. Kiirastuli onkin Godardin oman näkemyksen mukaan elämän metafora. Mutta siellä asioista sentään puhutaan, eikä vain ammuta ihmisiä kuoliaaksi mitään kyselemättä, kuten Helvetissä.

Sarajevossa ollaan läsnä paitsi kirjallisuustapahtumassa, myös loputtomilta tuntuvissa välitiloissa, arkielämän kiirastulissa, kuten lentokentillä ja hotellien auloissa. Näissä paikoissa kohtaavat mm. nuori ranskalais-juutalainen toimittaja Olga (Nade Dieu) ja runoilija Mahmoud Darwich. Godard käsittelee henkilöitään ensisijaisesti ihmisinä, ei roolia tekevinä näyttelijöinä. Tämän vuoksi sillä ei tunnu olevan kovin paljon merkitystä, onko replikoiva persoona fiktiota vai faktaa. Godard filosofoi elokuvassa toden ja epätoden rajasta itsekin suoraan ja sulauttaa Sarajevon kirjallisuustapahtumaan "aitoja" ja kirjoitettuja henkilöitä. Sillä eikö olekin niin, että mistä tahansa tulee partikulaari, jos siihen liitetään määre, vaikka fiktiivinenkin?

Our Music on täynnä "filosofisia" ja filosofisia yhden lauseen kiteytyksiä, joita ei juuri selitetä. Tai kyllähän Godard omassa puheenvuorossaan opiskelijoille yrittää asiaansa verbalisoida, mutta viesti elokuvan kielen olennaisista osista ja vastavoimista ei näytä menevän ainakaan mestariohjaajaa tyydyttävällä tavalla perille. Godardin tyyliä onkin nimitetty usein osuvasti esseistiseksi fiktioksi. Kun tämän määreen liittää liikkuvaan kuvaan, saadaan juuri sitä, mitä Godard eksplisiittisesti tekee: argumentoi visuaalisesti. Käsitteellisen ajattelun ja elokuvan yhteen liittäminen ei ole mikään helppo juttu, mutta ei Godardia voi ainakaan yrittämisen puutteesta syyttää.

"Meidän musiikiksemme" määrittyy parhaiten kieli tai kaikki eri kielet, joita pelkästään Euroopan sisällä puhutaan. Kommunikoinnin vaikeuden teema ei ole kadonnut Godardilta mihinkään. Tällä kertaa intiaani messuaa säkeitään selkeällä amerikanenglannilla, mutta kieltä ymmärtämätön kirjuri ei sitä kuule. Klassikkokirjailijoita, kuten Dostojevskia ja Faulkneria, lainataan sumeilematta ja Homeroskin saa osansa analyysistä. Sama moninaisuus pätee elokuvan musiikkiin, jossa ovat mukana mm. Sibelius ja Arvo Pärt.

Our Music vaatinee avautuakseen useamman katselukerran. Kun Kiirastulen loppupuolella vihdoin huomaa päästää irti liiallisesta analyyttisuudesta, on jo hieman liian myöhäistä. Elokuvan loppuessa se on todellakin loppu. Mutta musiikki jatkuu, jos on jatkuakseen.