Elizabeth valkokangas

Kuningatar Elizabethin kruunajaisista tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta, mikä tekee hänestä pitkäaikaisimman nykyhallitsijan ja kautta aikojen pisimpään vallassa olleen brittimonarkin. Sitkeimpien hallitsijoiden historiallisella maailmanlistalla Elizabeth ei kuitenkaan kärkisijoja kolkuttele, ykköspaikkaa pitävään Swasimaan Sobhuza II:n 82 hallitsijavuoteen jää vielä tavoiteltavaa.

Maailman monarkioista seuratuimpia ovat brittien kuninkaalliset. Edes peräpohjolan tasavallassa ei voi välttyä siltä, mitä brittihovissa tapahtuu. Skandaalista toiseen ryvettyvässä hovissa Elizabeth II tuntuu säilyttävän rakastetun asemansa. Pidetystä kuningattaresta on tehty niin tv-sarjaa kuin elokuvakin The Queen (2006). Nyt kruunajaisjuhlavuoden kunniaksi on valmistunut Roger Michellin ohjaama dokumentti Elizabeth.

Michell muistattaneen edelleen parhaiten hittielokuvastaan Notting Hill (1999). Hänen myöhemmät elokuvat eivät vastaavaan suosioon ole yltäneet, vaikka Michell on laadukkaita ihmissuhde-elokuvia tehnytkin, kuten Tyttären talossa (2003), Ikuinen rakkaus (2004) ja Venus (2006). Muutama vuosi sitten Michell siirtyi fiktiosta dokumentin pariin. Neljästä legendaarisesta näyttelijästä kertova Nothing Like a Dame (2018) ei dokumenttina ollut kummoinen mutta pysyi kasassa päätähtiensä keskusteluiden ansiosta. Elizabethissa ei tätä nostetta ole, se on rakennettu pelkästään arkistomateriaalin varaan.

Olemassa olevasta kuva- ja äänimateriaalista on mahdollista rakentaa kiinnostavia dokumentteja ilman perinteisiä puhuvia päitä tai muita taustaselostuksia. Vaikuttavin esimerkki tekotavan onnistumisesta on Asif Kapadian Senna (2010), jossa taiturimaisesti luotiin sujuva kokonaisuus olemassa olevasta kuva- ja äänimateriaalista. Toki Sennaan oli jo valmiiksi sisäänkirjoitettu valtava draama. Elizabethissa ei draamaa ole.

Dokumentin aineisto on sinänsä kiinnostavaa, mutta aineiston jäsentelyssä ei ole erityisemmin onnistuttu. Materiaalista on luotu pieniä aihekokonaisuuksia vailla selkeää kronologiaa. Dokumentin lisänimen mukaisesti kyse on palastellusta muotokuvasta. Kohteensa monimuotoisuutta esiintuova idea on hyvä, mutta toteutus on tylsä, koska mitään kunnollista kertomusta ei rakennu, eikä näin ollen synny draamaa saati jännitettä. Dokumentillinen kuninkaallista vilkuttelua, kättelyä ja protokollaa on aika paljon muille kuin intohimoisimmille monarkian ystäville.

Ilmaisultaan vaisu dokumentti ei televisiotyylisenä ota valkokangasta haltuunsa. Mielikuva moninaisen elämän läpikäyneestä kuningattaresta jää toistuvien pönötyskuvien varjoon. Dokumenttien yksi keskeisimpiä ulottuvuuksia, eli mahdollisuus kurkistaa jonnekin, raottaa jotakin tai jopa kyseenalaistaa jotakin, jää Elizabethissa saavuttamatta.