Nothing Like a Dame valkokangas

Ikä voi tuoda mukanaan laajemman näkökulman, minkä kautta tarkastella omaa elämäänsä ja ympäröivää maailmaa. Sitä se tarjoaa ainakin dokumentissa Nothing Like a Dame, jossa yli 80-vuotiaat näyttelijättäret kokoontuvat muistelemaan menneitä. Eileen Atkinsia, Judi Denchia, Joan Plowrightia ja Maggie Smithia yhdistävät pitkät urat näyttelijöinä ja vuosikymmeniä kattava ystävyys. Heille kaikille on myös myönnetty dame arvonimi uralla saavutettujen taiteellisten savutusten johdosta.

Nelikko tapaa toisiaan tasaisin väliajoin. He muistelevat näyttelijänuriaan, jotka ovat risteilleet vuosien saatossa eri produktioiden kautta. Yhtenä yhdyspisteenä nelikolle toimii Joanin edesmennyt aviomies Laurence Olivier, joka on toiminut ystävänä ja mentorina heistä monille.

Toiset urat ovat jatkuneet aktiivisina tähän päivään asti ja toisille ikä on tuonut eteen esteitä, joista on vaikea päästä yli. Uuden roolin opettelemiseen tulee vaikeustasoa, kun lähimuisti ei enää toimi tuttuun tapaan. Onneksi muistissa ovat uran alkuaikojen musikaalien laulut ja ne vuorosanat, jotka eivät löytyneet näyttämöllä.

Ikä on dokumentin kulmakivi. Se tarjoaa perspektiiviä niin omiin kokemuksiin kuin teatterin historiaan. Uudet tavat tulkita klassikkoja voivat ärsyttää, mutta samalla naiset muistelevat omia kokeilujaan uudenlaisen naturalismin tuomisessa teatterin lavalle. Jokainen sukupolvi keksii uuden tavan ilmaista itseään ja mukana pysyy vain, jos uskaltaa itse muuttua ajan saatossa. Näyttelijän ammatista jäädään heidän mukaansa eläkkeelle vasta, kun seinä tulee vastaan. Joskus edes suurinkaan palo lavalle pääsyyn ei auta, kuten näkökykynsä menettänyt Joan on joutunut toteamaan.

Nothing Like a Dame voisi hyvin olla televisiodokumentti. Sen tapa käyttää still-kuvia ja kameroiden takaista maailmaa osana sen tarinaa, on tylsää täytettä naisten keskusteluiden välissä. Kun dokumentti hajottaa nelikon pareihin, alkavat erot naisten välisissä julkisuusarvoissa näkyä siinä, ketkä saavat eniten aikaa valkokankaalla.

Erityisesti se näkyy Eileen Atkinsin kohdalla, joka joutuu usein toimimaan vain kaikupohjana muiden tarinoille. Nämä arvohierarkiat eivät naisten välisessä yhteydessä näy ja leikkimielinen naljailu on parhaimmillaan koko nelikon ollessa yhdessä.

Vaikka Nothing Like a Damella on suuria puutteita, on siitä vaikea olla pitämättä. Naisten vahva ystävyys on läsnä heti ensi hetkistä asti ja se on niin tarttuvaa, että tekijöiden tyylivirheet pääsevät unohtumaan. Kohdeyleisö teatterihistoriaan painottuneessa dokumentissa on kapea. Se onnistuu kuitenkin kuvaamaan näyttelijätyötä työnä tuoden sen fyysisen ulottuvuuden keskustelun kohteeksi. Kun dokumentin keskiöön on saatu joukko näin hurmaavia keskustelijoita, kuuntelisi heitä mielellään vaikka pitempäänkin.