Mestari ja työläisseireeni

Vanha herra Peter O’Toole kuittasi Venus-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, 24 vuotta edellisestä ehdokkuudesta ja 44 vuotta ensimmäisestä ehdokkuudesta. O’Toolella on ehdokkuuksissa maailmanennätys, sillä kahdeksasta ehdokkuudestaan huolimatta voittoa ei ole kertaakaan tullut. Eipä tullut nytkään, sillä vuoden 2006 palkinto meni nahkapäätöksellä Forest Whitakerille, jonka ei olisi edes pitänyt olla Last King Of Scotlandista miespääosaehdolla vaan sivuosaehdokkaana.

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut voitto, vaan ehdokkuus ja omilla ansioilla uudestaan hankittu paikka näyttelijöiden eturivissä. Monethan olivat jo pitäneet 75-vuotiasta konkaria menneen talven lumina, ja tätä mieltähän oli ollut itse Oscar-raatikin, kun se luovutti O’Toolelle vuonna 2003 Oscarin tehdystä elämäntyöstä. Työ ei ollut kuitenkaan valmis, eikä elämä.

VenusIronisesti ja asiaankuuluvasti myös Venus käsittelee samoja aiheita. O’Toole esittää entistä näyttelijäsuuruutta Mauricea, jonka sisällä vielä palaa kipinä, vaikka maallinen kuori on romahtamaisillaan. Legendaarinen naistenkaataja ja hurmuri on nykyisin eturauhasyövästä kärsivä impotentti, ja tähtiroolien sijasta köyhän eläkeläiselämän kohokohtina ovat luonneroolit sairaalassa makaavina potilaina tai ruumiina.

Maurice kohtaa kuitenkin vanhan ystävänsä sisarenlapsen Jessien (Jodie Whittaker), joka on oppimaton, uhmakkaan kömpelö ja töykeä työläistaustainen teini, hädin tuskin aikuinen. Toisaalta jokaisella naisella on mittava asearsenaali sukupuolten välisessä kamppailussa, ja Jessie havaitsee alkukankeuden jälkeen voivansa manipuloida Mauricea. Maurice maksaa, Maurice antaa lahjoja, Maurice on valmis mihin tahansa jos saa vain nuuhkia niskaa tai koskettaa olkavartta.

VenusHyväksikäyttö on kuitenkin ajoittain kaksisuuntaista, sillä vaikka Mauricella ei enää niin sanotusti seiso, hän on kuitenkin teknisesti" kiinnostunut Jessiestä, ja heittäytyy varsin tietoisesti mukaan illuusioon, jossa hän on vielä kerran tähti ja viettelijä. Maurice ei myöskään tuomitse Jessietä tai tämän tekoja. O’Toole saavuttaa tason, jossa Maurice on samaan aikaan likainen tirkistelijä ja hiplaaja, äärimmäisen karismaattinen tähti, naisen hyväksikäytön uhri, elämänviisauksia jakava myötätuntoinen kuuntelija sekä ilkikurisesti elämän ja kuoleman kummallisuuksille naurava vanhus. Maurice on hahmona suurmestarin työtä.

Jessienkään hahmo ei jää yksiulotteiseksi, sillä Jessie on vaikutusvallastaan ja ajoin räikeän avoimesta Mauricen hyväksikäyttämisestään huolimatta imarreltu, kuuntelijan ja ystävän tarpeessa sekä itselleenkin selittämättömällä tavalla aidosti kiinnostunut Mauricen persoonasta ja tarpeista. Tyttö vertautuu Velazquezin Venus-maalaukseen sekä symbolisesti että fyysisesti. Omintakeiseen suhteeseen sekoittuvat erottamattomasti seksuaalinen pohjavire, molemmin puolin huolehtiva ystävyys sekä vahva, sanoiksi pukematon ja inhimillisesti elävä tunnelataus.

VenusRoger Griffithin ohjaus pitää draaman kaaren tiukalla, mutta antaa kauttaaltaan ensiluokkaiselle näyttelijätyölle ilmaa ja vapauksia. Elokuva ei jää hyvien roolisuoritusten suhteen vain pääkaksikon varaan. Mauricen vanhaa vaimoa esittävä Vanessa Redgrave hohkaa lämpöä ja lohtua kuin takka talviyönä. Massiivisesta koostaan huolimatta herkän vähäeleinen Richard Griffiths on puolestaan paikallisessa pubissa kokoontuvan vanhusryhmän koossapitävä voima, jonka lausumattomat sanat merkitsevät enemmän kuin varsinaiset repliikit.

Venus heijastaa paitsi kahden erilaisen ihmisen aitoa, rosoista kohtaamista, myös laajempia näkemyksiä elämisen, ihmisten muodostamien roolien ja odotusten merkityksistä. Mitä ihmisten väliset suhteet ja ihmisten tarpeet oikeastaan ovat, mitä ne voivat olla ja mikä tarkoitus eri teoilla kenellekin on? Ja onko kukaan toiselle oikeastaan muuta kuin ihannekuva, maalaus henkisellä seinällä? Venus ei tarjoa tai edes yritä tarjota oikeita vastauksia, mutta sen sijaan se esittää useita oikeita kysymyksiä ensiluokkaisella elokuvallisella tavalla.

* * * *
Arvostelukäytännöt