Punainen saari valkokangas

Punainen saari (2023) sijoittuu 1970-luvun alun Madagaskariin, aikaan, jolloin Ranskan siirtomaaherruus on päättymässä. Madagaskar itsenäistyi jo vuonna 1960, mutta Ranskan ote alusmaastaan säilyi vielä pitkään.

Elokuva seuraa paikallisen sotilastukikohdan perheiden kotiuttamista edeltäviä aikoja Madagaskarin rautaoksidin värjäämällä punaisella hiekalla lempeän auringon alla. Paratiisisaarellakaan ei voi välttyä varjoilta. Kommentaarina unimaisissa pätkissä seikkailee Thomaksen kirjojen sarjakuvasankaritar Fantômette, joka jakaa oikeutta nukkemaisia pahiksia ojentaen.

Huomion keskipisteessä on Lopezin perhe: valtaansa häikäilemättä käyttävä isä (Quim Gutiérrez), vaimo Colette (Nadia Tereszkiewicz) ja perheen nuorin poika Thomas (Charlie Vauselle). Thomas toimii elokuvan silminä ja korvina, jonka kautta aikuisten maailma avautuu pienempinä ja suurempina sirpaleina paljastaakseen monimutkaisia valtarakenteita niin paikallisten ja expat-yhteisön välillä aina koulutusjärjestelmästä armeijaan, perheisiin ja parisuhteeseen.

Punainen saari pohjautuu ranskalaisohjaaja Robin Campillon omiin muistoihin 1970-luvun alun Madagaskarilta. Ohjaajan alter ego, elokuvan kahdensanvuotias Thomas, on instrumentti, jonka silmien läpi Campillo muistojaan tarkastelee.

Dekolonisaatioteoriansa läpi kahlanneelle elokuvan näkökulma tuntuu alkuun vieraalle, mutta se saa matkan varrella selityksensä. Campillo kuvaa hienosti kehittyvissä maissa eristyksissä elävien expat-yhteisöjen kohdemaan ympäröivästä arkisesta todellisuudesta irtaantunutta elämää. Kameratyössä on ajoittain kotivideomaisuutta. Valinta toimii hyvin muistofragementtien välineenä.

Expat-sanalla viitataan yleensä toiseen maahan väliaikaisesti muuttaneita länsimaalaisia kuin erotuksena ”niistä maahanmuuttajista”. Latautunutta termiä on viime vuosikymmenen aikana voimakkaasti kritisoitu – ja syystä – mutta elokuvan käsittelemien valtarakenteiden, kolonialismin, patriarkaalisuuden ja rasismin teemojen kautta termin käyttö lienee tässä arviossa perusteltua.

Painavan sanoman vuoksi elokuvassa on vaara sekä aikakauden idealisointiin että moralisointiin. Campillo ei kuitenkaan saarnaa eikä osoittele, vaan luottaa katsojan älykkyyteen.

Vaikka auringon alla on mukava paistatella päivää ja iltaisin nauttia viiniä maamiesten ja -naisten kanssa tanssilattialla pyörähdellen, pinnan alla roihuaa ja kuplii – niin yhteiskunnassa kuin elokuvan ydinperheessä. Rytmin ja kielen muutos ranskasta malagassiin elokuvan loppupuolella on hätkähdyttävä – tarkoituksella. Ranskalaisen expat-yhteisön sisään vedetty katsoja saa yhtäkkiä tuutin täydeltä toisenlaista todellisuutta. Illuusiot särkyvät siellä täällä.

Näyttelijätyö on varmaa. Suomalaiskytkystä kiinnostavana mainittakoon suomalaistaustainen Nadia Tereszkiewicz, jonka ura Ranskassa on kovassa nousujohteessa. Huolimatta siitä, että Tereszkiewicz on rooliinsa selkeästi liian nuori – tai nuoren näköinen – roolihahmon uskottavuus säilyy. Tereszkiewiczissä on ajattomuutta, joka saa tämänkin illuusion elokuvassa toimimaan.

Visuaalisesti kaunis elokuva kärsii kuitenkin sirpaleisuudesta. Fragmentoitunut rakenne ja sinällään hienosti toteutetut sarjakuvaosiot vievät elokuvalta parhaan särmän. Siitä huolimatta Punainen saari on näkemisen arvoinen elokuva, jonka kauniiseen kameratyöhön voi uppoutua parhaiten elokuvateatterin pimeässä.