Holocaustin lyhyt oppimäärä

Epäillyt (1995) nosti Bryan Singerin nimen kertaheitolla elokuvafriikkien huulille. Innokkaimmat ihailijat nostavat elokuvan jo lajityyppinsä klassikkojen joukkoon. Epäiltyjen virtaviivaiseen visuaalisuuteen ja älykkääseen tarinakerrontaan ihastuneille Singerin uusi elokuva Mallioppilas saattaa olla pienoinen pettymys. Mutta miksi Mallioppilaan pitäisi olla ohjaajan edellisen elokuvan toisinto? Lähemmin tarkasteltuna se nimittäin paljastuu ajatuksia stimuloivaksi elokuvaksi, joka ansiokkaasti väistää aiheensa melodramaattiset karikot.

Apt Pupil - (c) Columbia TriStar Film Distributors, photo: John Baer © Columbia TriStar Film Distributors

Todd Bowden (Brad Renfro) on koulun viimeisellä luokalla ja luokkansa parhaita oppilaita. Hän epäilee lähistöllä asuvaa eläkeläistä Kurt Dussanderia (Ian McKellen) vanhaksi, etsintäkuulutetuksi natsiksi. Todd menee Dussanderin puheille ja kertoo keränneensä todisteita, joiden avulla tämän natsimenneisyys paljastuu. Kiristämällä Dussanderia Todd haluaa kuulla ensi käden tietoa natsien tekemistä julmuuksista.

Vanhan miehen ja innokkaan nuorukaisen välille kehittyy vahva suhde, jossa nykypäivä ja menneisyys sekoittuvat omituisella tavalla. Uhreilta ei voi välttyä tässäkään psykologisessa sodankäynnissä.

Maltillisesti rakennettu tarina

Esteettisesti Mallioppilas muistuttaa ohjaajan debyyttielokuvaa, Public Access (1993), kengännauhabudjetilla toteutettua, unohdettua mestariteosta. Mallioppilaan kerronnallinen rytmi on verkkainen ja henkilögalleria lähes minimalistisen pieni. Toimintaa ei ole juuri nimeksikään, vaan henkilöiden väliset jännitteet pitävät mielenkiinnon yllä. Vaikka teos perustuu Stephen Kingin novelliin, voisi se hyvin olla teatterinäyttämölle kirjoitettu draama, sen verran tiivistunnelmainen se on.

Varsinkin ensimmäisen kolmen vartin aikana Mallioppilas on kahden näyttelijän, Brad Renfron ja Sir Ian McKellenin elokuva. Pitkän linjan brittiläinen Shakespeare-näyttelijä McKellen antaa pahuudelle kasvot, joiden lempeä ulkokuori kätkee taakseen kontrolloimattomia väkivaltaisia impulsseja. McKellenillä on kaikki edellytykset seurata Anthony Hopkinsin jalanjälkiä ja nousta vanhoilla päivillään teatterilavan palvotusta gurusta elokuvataivaan kiintotähdeksi.

Elokuvan alkuvaiheet viittaavat huolestuttavasti siihen, että tarina karkaisi käsistä ja livahtaisi taas yhdeksi Stephen King -filmatisoinniksi, jossa helvetin portit aukeavat keskellä keskiluokkaista jenkki-idylliä. Onneksi viittaukset yliluonnolliseen pysyvät viittauksina, päähenkilön subjektiivisina kokemuksina. Varsinaisen kauhun sijaan elokuvasta kehkeytyy maltillinen, päähenkilöitään etäisesti tarkasteleva jännityselokuva. Sen hidasliikkeisyys tuntuu suorastaan virkistävältä ison rahan jännityselokuvien pakollisiin toimintakuvioihin väsyneestä katsojasta.

Pahan pauloissa

Natsien veritöistä sairaalloisen kiinnostunut poika huomaa joutuneensa kierteeseen, josta ei ole ulospääsyä. Pahalta ei saa vain pikkusormea. Päähenkilöiden julmat luonteenpiirteet tulevat - kuten tosielämässä - ilmi heidän suhteestaan eläimiin: alistettavaksi joutuvat ensin kaikkein heikoimmat. Valta ja halu kontrolliin vetävät puoleensa, niinpä vanhan natsin ja hänen mallioppilaansa suhde on keskinäistä kissa ja hiiri -leikkiä. Kumpi pääsee niskan päälle?

Paha on amerikkalaisessa elokuvassa usein aidan toiselle puolella, oman minän ulkopuolella. Mittely pahan voimien kanssa nostaa vaikeuksissa painivan yksilön henkistä ryhtiä ja pakottaa tämän sankaritekoihin. Mallioppilaan perusoivallus piilee siinä, etteivät väkivaltaiset ja alistavat toimintamekanismit henkilöidy vain hulluun natsiin, vaan että ne siirtyvät myös pahan kanssa flirttailevaan poikaan.

Orson Wellesin sodanjälkeisiä tuntoja heijasteleva Muukalainen katosi (1946) kuvasi pikkukaupungissa asuvan natsin epäinhimilliseksi muukalaiseksi, joka oli omaksunut amerikkalaisen elämäntavan ulkoiset piirteet julkisivun säilyttämiseksi. Wellesin elokuvan lopussa paha, eli tunteeton natsi, saa palkkansa. Mallioppilaan loppuratkaisu on paljon moniselitteisempi ja tuo eräällä tapaa mieleen William Friedkinin 80-luvun rikoselokuvan merkkiteoksen Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985). Väkivalta on pysyvä asukas ihmissielussa, ja vaikka toimijat vaihtuvat, niin pelin säännöt pysyvät samoina.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,4 /5 henkilöä