Varjoja ken pelkäisi

Kaikki kunnia John Carpenterin vuonna 1978 valmistuneelle modernin kauhun kulttiklassikolle, Halloweenille, joka osoitti, että pienen budjetin ja tinkimättömän tyylitajun turvin pystytään synnyttämään lajityyppiä kokonaisvaltaisesti ravisteleva virstanpylväs. Halloween oli jättimenestys ja on edelleen mestarinäyte niukkojen, mutta äärimmäisen hiottujen shokkitehojen paisuttamisesta lähes täydelliseen ahdistavuuteen - valkokankaalla luotuun kauhukokemukseen. Mutta ei tämän enempää. On sinänsä synti ja häpeä edes mainita alkuperäistä Halloweenia tässä arvostelussa, jossa ruoditaan sarjan seitsemättä tekelettä. Halloween H20 kun on rimanalitus, jonka tekemiselle on vaikea keksiä mitään muuta perustetta kuin törkeä rahastaminen. On todellakin enemmän kuin osuvaa, että elokuvan ensi-iltapäivä on perjantai ja kolmastoista.

Kaksikymmentä vuotta on kulunut ensimmäisen murhayön tapahtumista. Laurie Strode (Jamie Lee Curtis) työskentelee kalifornialaisen luksuskoulun rehtorina nimellä Keri Tate ja asustelee yhdessä 17-vuotiaan poikansa kanssa. Kokemastaan edelleen järkyttynyt Keri/Laurie näkee harhoja ja turvautuu välillä pulloon. Halloween koittaa jälleen ja vanhat painajaiset hiipivät mieleen yhä voimakkaammin, mutta ovatko ne enää pelkästään kuvitelmaa...

Seitsemäs sinetti - toivottavasti!

Halloween-sarjan uusimmassa kauheinta on ehkä se, että elokuva on todellakin tehty tosissaan. Vakuuttavuutta on yritetty saada tuomalla Jamie Lee Curtis takaisin mukaan kirkumiskekkereihin. Curtishan loi itselleen uran kahdella ensimmäisellä Halloweenilla ja on toki hyvä näyttelijä jo verenperimältään, mutta tässä kliseiden, vanhan toisintojen ja latteuksien lahtausruletissa ei mikään enää olisi auttanut.

Ohjaaja Steve Miner on myös kokenut tekijä (mm. Warlock, Friday the 13th Part 2 & 3), mutta kirves on hänelläkin karahtanut umpirautaan. Miner ei ole oikein tiennyt tehdäkö kunnon leipäveitsikauhua ilman hymyn häivääkään vai Wes Craven -tyylistä ironista kauhukulttuurikeitosta. Joka tapauksessa ironian yritykset ovat jääneet heiveröisiksi: mm. Janet "Psyko" Leigh (Jamie Leen Curtisin äiti) cameo-roolissa ja Donald Pleasencen ääni nauhalla eivät riittäneet pitämään tarkkaavaisuutta yllä. Toteutuksessa harmittaa myös selkäpiitä karmivan alkuperäismusiikin epäkäyttö, kun se jatkuvasti hukutetaan viuluvallien alle.

Kökön kokonaisuuden ehdottomasti puuduttavin elementti on kalvakka herra murhamies, Michael Myers, itse. Hyytävästä, inhimillisen ja epäinhimillisen rajamailla keikkuneesta alkuperäishahmosta on tehty täysi pelle, ja varsinkin modernin lääketieteen ihme, jota hakataan kivellä, kirveellä ja veitsellä, runnotaan autolla ja pudotetaan (yllätys!) parvekkeelta mutta joka aina kuitenkin nousee ylös kohti taistoa tuimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Tällä puisevalla metodilla kaikkoavat jännityksen viimeisetkin viritykset, kun monen monituista kertaa saa itsekseen huokaista, että vieläkö se pirulainen nousee. Toivottavasti tästäkin pölhökustaasta on nyt päästy eroon lopullisesti ja ainiaaksi!

Halloween H20 sinetöi yhden elokuvahistorian surkeimmista jatkosarjoista. On masentavaa ajatella, miten hieno alkuperäisteos on saanut rasitteekseen kuusi toinen toistaan kehnompaa jatko-osaa, joista Halloween H20 ei sitä paitsi ole edes huonoin. Alunperin itse Carpenter oli ehdolla seitsemännen osan ohjaajan pallille, mutta joutui vetäytymään kuvausaikataulujen mentyä ristiin muiden projektien kanssa. Onneksi, sillä näin tautista skenaariota Carpenterkaan ei olisi kyennyt parantamaan - varsinkaan, kun vetreimmät päivät ovat hänellekin enää kaunis muisto vain.

Arvostelukäytännöt