Suolaisia omenoita

Kaikki me olemme nähneet ja kuulleet uutisia sodasta. Olemme nähneet kuvia puhki pommitetuista kaupungeista, kuulleet tarinoita selviytyjistä ja niistä, jotka eivät koskaan päässeet pakenemaan. Mutta mitä on todella elää kaupungissa, jossa auringonpaisteinen idylli särkyy silmänräpäyksessä maanpäälliseksi helvetiksi?

Josef Fares tietää mitä se on. Fares oli kymmenvuotias, kun hän saapui perheensä kanssa sodan runtelemasta Libanonista Ruotsiin. Faresin tuorein elokuva, osittain omaelämäkerrallinen Zozo, pyrkii valottamaan sotaa, sen seurauksia sekä pakolaisuutta kymmenvuotiaan Zozo-pojan näkökulmasta.

© 2005 Memfis FilmFares on todennut Zozon olevan se tarina, jonka vuoksi hän alun perin alkoi tehdä elokuvia. Koska rahoittajat eivät heti lämmenneet traagiselle pakolaistarinalle, Fares aloitti uransa lintukodon asukkeja maahanmuuttajien näkökulmasta tarkastelevilla, lempeän pisteliäillä komedioilla. Kun sekä Jalla! Jalla! (2000) että Kopps (2003) menestyivät hyvin, rahoittajien luottamuksen voittanut Fares pääsi vihdoin unelmaprojektinsa kimppuun.

© 2005 Memfis FilmZozo alkaa sodan keskeltä ja päättyy toisenlaiselle taistelutantereelle, ruotsalaisen maalaiskoulun pihalle. Sopeutuminen tyystin toisenlaiseen yhteiskuntaan on melkoista kamppailua. Avoin ja rohkea Zozo yrittää parhaansa mukaan sopeutua koulutovereiden joukkoon, mutta ennakkoluulot ovat pommejakin vaikeammin voitettavissa. Lapset pyrkivät hahmottamaan tuntematonta yleistyksien avulla: Zozon isoisän tapa syödä suolattuja omenoita leimataan Libanonin kansalliseksi kummallisuudeksi, vaikka poika tarkentaakin sen olevan ukin ikioma erikoisuus.

Nykyään ulkomaalaistaustaisia ihmisiä on Ruotsissakin runsaasti, mutta 1980-luvulla tummasilmäinen libanonilaispoika erottui kyllä pellavapäisten ikätovereiden joukosta pienen maalaiskoulun pihalla. Poikkeavan ulkonäkönsä ja murteellisen puheensa vuoksi koulutoverit kiusaavat Zozoa. Poika pakenee kiusaamista mielikuvituksensa suomaan turvaan.

Integraation ongelmallisuudesta olisi irronnut terävämpääkin yhteiskuntakritiikkiä, nyt Zozon päänsisäisenä jatkuvan pakolaisuuden tulkitseminen kritiikiksi jää hyvin pitkälle katsojan oman aktiivisuuden varaan.

© 2005 Memfis FilmZozon päänsisäiset pakomatkat ovat sympaattisia, mutta yllätyksettömiä. Näiden unijaksojen tavanomaisuus ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma, vaan henkilöhahmojen ohuus. Zozo jää keskeisyydestään ja sympaattisuudestaan huolimatta katsojalle valitettavan vieraaksi. Henkilönsä tuntevalta ohjaajalta odottaisi syvyyttä ja tarkkuutta hahmojen kuvaamisessa. Elokuva jää kuitenkin liiaksi yleiselle tapahtumien tasolle. Pääasiassa, sodan kokevassa ja sitä pakenevassa, uuteen maahan sopeutuvassa Zozossa, pysymisen sijaan tarinaa viedään turhan pitkille sivuraiteille. Tämä hajottaa kokonaisuutta ja syö tilaa tarinan ja ennen kaikkea hahmojen syventämiseltä. Traagisuus jää pelkäksi olettamukseksi, eikä Zozon taatusti todellinen tuska tunnu niin musertavalta kuin sen pitäisi.

Kahden maailman välissä elävä Zozo tekee elokuvan aikana pitkän matkan. Katsoja ei kuitenkaan pääse mukaan tälle matkalle. Katsojan osaksi jää istua katsomossa, turvallisen välimatkan päässä tapahtumista, aivan kuten uutistenkin aikaan. Edes suolan ripottelu omenoiden päälle ei vie lähemmäs Zozon maailmaa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /5 henkilöä