Rautaiset hermot / Kylmä hiki kotikatsomo

Kulttuurivaihto ei ole aina yksisuuntaista, ei edes elokuva-alalla. Hollywood ei kuppaa kaikkia tähtiä, ohjaajia ja tekijöitä, eikä Yhdysvallat, tuo Suuri Saatana, ole ollut yksiselitteisesti kirosana edes eurooppalaisten taidefilmien tekijöiden parissa. Varsinkin 1970-luvulla oli tavallista, että yhdysvaltalaiset näyttelijät ja ohjaajat työskentelivät aktiivisesti Manner-Euroopassa.

Vanha kivikasvo, näyttelijänuransa jo 50-luvun alussa aloittanut Charles Bronson (1921–2003) teki Ranskassa ja Italiassa reilut kymmenkunta elokuvaa vuosien 1968–1973 välillä ja saavutti kulttimaineen Euroopassa ennen paluutaan Yhdysvaltoihin vigilanttiklassikko Väkivallan vihollisen (1974) myötä. Western-legenda Huuliharppukostajan (1968) jälkeen Bronson ei enää ollut sivuosien kovanaama, vaan päätähti, jonka ympärille voitiin rakentaa kokonaisia elokuvia.

Rautaisissa hermoissa Bronson esittää keski-ikäistä perheenisää ja ex-kersanttia Joe Martinia, joka viettää työteliästä perhe-elämää vaimonsa Fabiennen (Liv Ullmann) ja ottotyttärensä kanssa. Eräänä päivänä Martinin synkkä menneisyys tavoittaa hänet vankikarkurikoplan muodossa. Martin oli toiminut ex-sotilaskavereistaan koostuvan ryöstökoplan kuljettajana ja hylännyt muut, kun ryhmä oli tappanut poliisin. Nyt kapteeni Ross (James Mason) kumppaneineen vaatii Martinilta hyvitystä vuosien vankeuden jälkeen.

Suomessa aiemmin myös nimillä Kylmä hiki ja Kylmäverinen tunnettu elokuva on tehty pienellä budjetilla, mutta Bondeistakin tutun ohjaajan Terence Youngin ammattimainen ote pitää. Tiukkaotteinen kerronta keskittyy muutamaan avainhahmoon ja tapahtumien aikajana on vain vuorokausi. Ranskalaisen kalastajakylän miljöö sekä karut vuoristomaisemat antavat elokuvalle ominaisesti eurooppalaisen tunnun, kuten myös ranskalaiset gangsterit.

Bronson totesi itse aikoinaan, että hän on karujen kasvojensa vanki, ja harva mieltääkään Bronsonia muuna kuin yksi-ilmeisenä toiminnan miehenä. Richard Mathesonin rikosromaaniin perustuva Rautaiset hermot on kuitenkin lähestymistavaltaan trilleri, ei yhden miehen kostoarmeijan hyökkäys. Bronsonin hahmo on huomattavasti rennompi ja joviaalimpi kuin mitä häneltä on totuttu näkemään, ja uskottava myös lämminsydämisenä keski-ikäisenä perheenisänä. Hahmon kontrasti tekee niukoista mutta brutaaleista väkivallan hetkistä sitäkin tehokkaampia.

Elokuva ei kuitenkaan ole vailla epäloogisuuksia ja epäuskottavuuksia. Loppupään huimapäinen autokaahaus kelloa vastaan on turhan pitkitetty, ja lopulta juonen kannalta melko merkityksetön. Martin tappaa alussa vanhan sotilastoverinsa yllättävänkin kylmäverisesti, mutta jättää kuitenkin myöhemmin eloon hänen perhettään uhkaavat gangsterit, joista varsinkin murhanhimoisen niljakas Katanga (Jean Topart) himoitsee seksuaalisesti Martinin 11-vuotiasta tytärtä.

Toisaalta vika voi olla myös katsojassa: elokuvan lähestymistapa on realistisempi, eikä Joe Martin ole mikään paulkersey, joka tunteettomasti likvidoisi jokaisen synnintekijän. Ytimekäs juoni, ydinperheen asettelu rikollisten "perhettä" vastaan sekä maanläheinen ote tekevätkin Rautaisista hermoista toimivan perinteisen rikoselokuvan, joka on Bronsonin Euroopan kauden parhaimmistoa.