Leo kotikatsomo

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja omien elokuviensa sivuosien esittäjä Josef Faresin viimeisin pitkä elokuva Leo (2007) kertoo päähenkilönsä Leon (Leonard Terfelt) tragediasta, joka saa alkunsa tämän 30-vuotisjuhlien päätteeksi. Järkyttävä tapahtuma suistaa Leon elämän raiteiltaan, ja myös Leon parhaat kaverit Josef (Josef Fares) ja tämän pikkuveli Shahab (Shahab Salefi) tulevat vedetyiksi mukaan miehen tuskaan ja siitä kumpuavaan vihaan.

Leo on vaikea elokuva: se käsittelee inhottavia ja vaikeita asioita kuten sattumanvaraista väkivaltaa ja koston oikeutusta, ja tekee sen vähäeleisesti käyttäen hyväkseen dogma-elokuvista tuttua esteettistä lähestymistapaa. Elokuva ei myöskään tarjoa monien vigilanttielokuvien tapaan lopuksi vapauttavaa katharsista, vaan jättää katsojan yksin pohtimaan omaa suhdettaan kostoon ja väkivaltaan. Miellyttävää katselukokemusta on turha odottaa, elokuva jää kaihertamaan mielessä inhottavasti.

Lähin vertailukohta väkivallan teemojen käsittelyn osalta elokuvalle on mielestäni David Cronenbergin A History of Violence (2005). Myöskään tämä elokuva ei vapauttanut katsojaa vastuusta, tai tehnyt väkivallasta viihdettä. Tuntuu miltei siltä kuin Fares haluaisi sanoa, että tosipaikan tullen ihminen on moraalisten valintojensa kanssa yksin, mitään yleispätevää ohjetta oikeasta ja väärästä ei ole. Elokuvassa asian tuo esiin Faresin oma isä, Jan Fares, Josefin keventäessä tälle sydäntään ystävänsä ahdingosta.

Vaikka elokuvassa on myös naisia, kertoo se tarinansa ennen kaikkea miesten näkökulmasta. Kun yhteiskunnan väkivalta- ja lohdutuskoneisto ei kykene auttamaan, tai edes välitä uhrin tuskasta, ovat hyvät ystävät ja suku ainoat joiden puoleen voi kääntyä. Ja missä olemme kun poliisi, oikeusjärjestelmä ja maksetut ystävät eli psykologit ja psykiatrit eivät pysty tarjoamaan hyvitystä kärsitystä vääryydestä, eivät edes hyväksy uhrin tuskaa? Olemme taas lähtöruudussa, arkaaisen oikeuden varassa.

Useimmille pojille on opetettu, että tappeluun tarvitaan aina kaksi, että jos toinen kiusaa niin on tyhmää jatkaa, ja joitakin on jopa evästetty kääntämään toinen poski ja hymyilemään kyynelten läpi, sillä se on kategorisesti oikein. Toisaalta useimmat pojat ja miehet ovat kohdanneet elämänsä aikana väkivaltaa ja ovat tietoisia miehisyyteen liitetyistä, usein ääneen lausumattomista kunniakoodeista. Ristiriidan voi kiteyttää pyhäkoulun lempeästi hymyilevän Jeesuksen ”anna anteeksi vihamiehillesi” -kehotuksen ja Metallican astetta tuimemman, vanhatestamentillisen Fight Fire with Fire -vaatimuksen välille.

Josef Fares näyttää päähenkilönsä kautta raivon, surun, kostonhalun, riittämättömyyden tunteen ja miehisyyden menetyksen koko karmean kuvan. Leo on tärkeä elokuva, ehkäpä ohjaajansa oma Lilja-4-Ever. Se pakottaa miettimään, onko kosto aina väärin ja onko olemassa myös oikeutettua väkivaltaa? Paljonko kosto liittyy häpeään, miehen kunnian menetykseen? Väkivallalla on aina seurauksensa, mutta elokuva ei tuputa helppoja patenttiratkaisuja tai tarjoa kliseitä kuten ”väkivalta synnyttää aina lisää väkivaltaa”. Joskus on syytä tutkia mitä kätkeytyy väitteen ”toi aloitti” taakse.