Zozo valkokangas

Poikamaista huumoria viljelevistä komedioistaan Jalla! Jalla! (2000) ja Kopps (2003) tunnettu Josef Fares on käsikirjoittanut ja ohjannut haaveidensa elokuvan. Libanonilaissyntyinen ohjaaja vakavoitui palatessaan 17 vuoden jälkeen lapsuutensa maisemiin kuvaamaan Beirutia, sortuneita kerrostaloja, pirstaleista maisemaa. Syntyi Zozo, tarina 10-vuotiaan pojan matkasta pois kotoa, sisällissodan runtelemasta maasta kohti tuntematonta onnelaa, Ruotsia. Ohjaajan kolmas elokuva on yllättäen melodraamaa – maustettuna hyppysellisellä faresmaista naurua.

Elokuva jakaantuu luontevasti kahtia. Alussa on väkevämpi, sodan tahraama Libanon, jossa ihmisluonnekin näytetään kiivaampana. Vastakohtana on loppupuolen sisäänpäin kääntyneempi Ruotsi, jonne traagiset muistot seuraavat Zozoa. Arkinen elämä keskiluokkaisessa beirutilaisperheessä tuhoutuu, eikä Zozolla ole muuta mahdollisuutta kuin pyrkiä Ruotsiin, jonne isoisä ja isoäiti ovat sotaa jo paenneet. Uudessa kotimaassa poika joutuu vastatusten uusien ongelmien kanssa, kun erilaisuudesta saa maksaa ahtaassa koulumaailmassa. Pojan mielikuvituksen fantasiajaksot rytmittävät onnistuneesti herkkää orastavan ystävyyden kuvausta.

Ruotsiin nuorena muuttanut Fares käsittelee elokuvassa omia kokemuksiaan, vaikkakin traagisimmat tapahtumat ovat hänen kohdallaan fiktiota. Fares sanoo halunneensa tutkia, kuinka pieni poika sopeutuu täysin erilaiseen kulttuuriin, kun mitään kunnon mallia ei ole.

Parhaimmillaan elokuva onkin kuvatessaan vanhemman polven kulttuurierojen törmäyksiä. Zozon isoisä on mehevä henkilöhahmo, jonka Elias Gergi luo lämpimällä huumorilla. Myös Zozoa esittävä Imad Creidi on luonteva vaikeassa roolissaan, jossa hän käy läpi laajan tunneskaalan. Hyvistä näyttelijänsuorituksista huolimatta alkupuolen järkyttävät tapahtumat jäävät valjuiksi, eikä traagisuuden aste välity aidosti henkilöihin. Ehkä siihen olisi tarvittu juuri se omakohtaisuuden kokemus. Nyt vaikuttaa, että juonen kannalta olennaisimpien tunteiden käsittely on jäänyt kesken.