Faija valkokangas

Josef Fares muistetaan parhaiten suosituista komedioistaan Jalla! Jalla! (2000) ja Kopps (2003). Niiden jälkeen Fares teki vakavammat elokuvat, osin omaelämäkerrallisen Zozon (2005) sekä koston ja väkivallan problematiikkaa luodanneen Leon (2007). Leo ei meillä yltänyt enää teatterilevitykseen vaikka on ollut Faresin kypsin elokuva. Sen sijaan Faresin uusin elokuva, draamakomedian tapainen Faija, tuodaan teattereihin. Se on ollut kotimaassaan Ruotsissa yleisömenestys toisin kuin Leo. Korutonta kertomaa siitä, miten teatterilevityksen meillä ratkaisee elokuvan mahdollinen tuotto lippuluukuilla. Elokuvalliset arvot ovat toissijaisia.

Faija on ihan kiva elokuva, jossa Fares yrittää palata uransa alkupuolen menestyksekkäiden komedioiden tielle. Elokuvaan on kyllä kirjoitettu hersyviä ja elämältä maistuvia hahmoja, ja joissain tilanteissa on jopa farssin aineksia, mutta toteutus nojaa enemmän draamaan kuin komediaan. Tämä tekee kokonaisuudesta vaivaannuttavan katsoa. Moni kohtaus on kirjoitettu humoristiseksi mutta toteutettu vakavasti. Ristiriitaisuus piinaa elokuvaa koko sen keston ajan. Draamakomediassa komedian pitäisi olla hienovaraista ja taipua osaksi draamaa. Farssimaiset tai kreisikomedialliset ylilyönnit ovat vain häiriöksi.

Perustarina on Faijassa sinänsä toimiva. Keskiössä on leskimies Aziz (Jan Fares), joka on töissä pienessä polkupyöräliikkeessä ja on jokapäiväinen vieras poikansa kodissa, jossa ollaan odottavinaan lasta. Isän, pojan ja tämän vaimon suhdetta kuvataan kauniisti. Perheen sisällä on odotuksien, toiveiden ja niihin liittyvien väärinymmärryksien synnyttämiä jännitteitä, joiden vähittäistä purkautumista elokuva kuvaa. Tämä olisi riittänyt yhdelle elokuvalle.

Polkupyöräkaupan pomo (Torkel Petersson) kuviteltuine parisuhdeongelmineen on täysin turha sivujuonne, jossa pohditaan miehen roolia kovan ja pehmeän puristuksessa. Aihe on kovin edesmenneen oloinen, tai sitten Ruotsissa keskustelu miehen roolista on viime vuosina käynyt kuumana, mutta löyly ei ole lyönyt meille asti.

Faija on sympaattinen elokuva, josta haluaisi pitää. Näyttelijät ovat fyysisesti luontevia – Torkel Peterssonia lukuun ottamatta – mutta heidän suuhunsa kirjoitettu dialogi on paikoin niin väkinäistä, että elokuvalle hakee vertailukohtia enemmän meikäläisestä ihmissuhdepuurosta kuin Faresin aiemmista elokuvista.