Tulennielijä kotikatsomo

Pirjo Honkasalon elokuvan Tulennielijä kuvallisuus on täynnä uskonnollissävyistä hurmosta ja kuvien pohjatonta syvyyttä. Kuvat vaihtelevat sujuvasti mustavalkoisesta nykypäivästä väreissään kylpevään menneisyyteen, autiosta ja tyhjäntuntuisesta nykyisyydestä täyteläiseen ja tunteissa hehkuvaan eiliseen. Kauneinta elokuvassa on juuri sen kuvallisuus. Menneisyys ja nykyhetki vuorottelevat siinä sulavasti, toisiaan täydentäen. Nykyhetken mustavalkoisuudesta leikataan suoraan menneisyyden värilliseen tapahtumapaikkaan; menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat vastustamattomasti yhdeksi jykeväksi köynnökseksi, jonka säikeitä on niiden yhdistyttyä hankalaa saada enää kunnolla irti toisistaan.

Pirkko Saision käsikirjoittama Tulennielijä on tarina kaksossisaruksista, Irenestä (Elsa Saisio) ja Helenasta (Elena Leeve), jotka toisen maailmansodan jälkimainingeissa joutuvat varsin nuorella iällä äitinsä (Tiina Weckström) hylkäämiksi ja isoäitinsä (Vappu Jurkka) kasvattamiksi. Menneisyyteen suuntautuvan kertomuksen rinnalla kulkee nykypäiväisen ja aikuisen Helenan (Elina Hurme) yritys suhtautua omaan menneisyyteensä. 1950-luvun alkuvuosina pikkutytöt Irene ja Helena päätyvät isoäitinsä kuoltua lastenkotiin, josta äiti noutaa kaksoset uuden miehensä kanssa ja sulauttaa heidät olennaiseksi osaksi sirkuselämää. Lahjakkaammasta Irenestä koulitaan trapetsiprinsessa, joka taitojensa myötävaikutuksella tuo koko perheelle leivän. Äiti palvoo kaunista Ireneä ja opettaa Helenan palvelemaan ja tukemaan sisartaan. Osat kuitenkin vaihtuvat, kun Irenen mieli murtuu ja tämä kieltäytyy tekemästä trapetsitemppuja - Helenasta tulee tulennielijä.

Elokuvassa keskeisellä sijalla on sisarten välinen symbioottinen rakkaus. Irene ja Helena ovat kuin yksi ja sama ihminen: toinen ei voi olla ilman toista. Tässä läheisessä yhteydessä eläminen, siinä rimpuilu ja siitä irrottautuminen muodostavat yhden elokuvan kantavista perusteemoista. Irenen ja Helenan välille keinotekoisesti luotu eriarvoisuus tuo kaksosten väliseen yhteyteen aineksia, jotka synnyttävät ainakin näennäisiä murtumakohtia heidän keskinäiseen suhteeseensa. Tuetun ja tukijan suhde sekä tämän olennaisen rakenteen tyylitelty muovautuminen ovat elokuvassa merkillisen koskettavassa roolissa.

Moniselitteisyyden ongelma

Tulennielijän rönsyilevä tarina on paikoin sangen epäselvä sekä vaikeastikin ymmärrettävissä ja tulkittavissa oleva. Henkilöiden päämäärätietoisen toiminnan lokeroiminen on vaikea, jopa mahdoton tehtävä - monet tapahtumat jäävät selittämättä. Elokuva ei päätöksessään ratkaise oleellisesti mitään, se ei tunne tarvetta selitellä kokonaisuuttaan eikä sortua yksityiskohtaisten solmujen aukaisemiseen katsojan ahnaiden silmien edessä. Tavallaan tällainen selittelemättömyys voi olla ärsyttävää. Tulennielijän kertomuksen kantavuus on osittain perin hataralla pohjalla, mitä voidaan pitää elokuvan ongelmallisimpana ulottuvuutena. Moinen kantamattomuus saattaa haitata katsomiskokemusta suurestikin, jos katsoja vastustuskyvyttömästi tuntee tarvetta antautua haitan otaksuttavasti houkuttelevalta tuntuvalle kyynisyydelle.

Nähdäkseni keskeistä ei kuitenkaan ole niinkään ymmärtää, miksi jokin tietty aines on Tulennielijän rajatussa maailmassa tapahtunut. Keskeistä on antautua kokonaisvaltaisesti elokuvan tunnelmoinnille, sen esittämille hienonhienoille värähdyksille, jotka elokuvan edetessä laajenevat ja tuntuvat valtaavan katsojan jokaisen solun. Tulennielijän tunnelma vyöryy eteenpäin melkoisella voimallisuudella, se on käsinkosketeltavissa. Vaatii tavallaan taitoa suhteuttaa itsensä elokuvan moniselitteisyyteen, löytää oma tapansa tulkita sen pidättäytymistä merkityksellisyyksien ojentelemisesta. Kerronnan elementtien symbolisuuden pohjattomaan virtaan voi sangen helposti hukkua, mutta jos kerran veden varaan jouduttuaan kykenee pysyttäytymään pinnalla, kaikkinaisessa symbolisuudessa uiskentelu voi osoittautua varsin verrattomaksikin kokemukseksi.

ks. ensi-ilta