Betoniyö kotikatsomo

Pirjo Honkasalo suunnitteli Pirkko Saision romaaniin perustuvan Betoniyön (2013) ohjaamista jo kymmenen vuotta sitten, mutta projekti jäi odottamaan. Dokumentteihin keskittynyt Honkasalo ei ole ohjannut fiktioelokuvaa sitten Tulennielijän (1998), mutta hänen paluunsa niiden pariin on sitäkin vahvempi.

Simo on 14-vuotias poika, joka asuu lähiössä alkoholismiin taipuvaisen äitinsä ja vankeustuomiotaan odottavan veljensä kanssa. Simo ihailee veljeään ja kaipaisi tämän seuraa ja hyväksyntää, mutta Ilkka on äkkipikainen renttu, joka suo huomiotaan vain hetken mielijohteesta. Äiti suostuttelee Simon jäämään Ilkan seuraksi tämän viimeisenä yönä ennen vankilaa. Yön aikana Simo kulkee henkisesti pitkän matkan, jota seuraavan päivän valkeneminen ei pysty pyyhkimään pois.

Betoniyö on elokuva itsensä etsimisestä ja hukassa olemisesta. Jos koti on täyttä töykeyttä ja toteutumattomia unelmia, ulkomaailma tuntematon ja muukalaisten miehittämä ja oma itse muodoton ja vieras, niin missä ihmisen pitäisi tuntea paikkansa olevan? Perheen välillä on uinuvaa välittämistä, mutta se näkyy vain kivuliaan pieninä pilkahduksina. Betoniyö ei silti esitä ketään pahana, vaikka hahmot tekevätkin vain huonoja ratkaisuja.

Yhtenä elementtinä elokuvassa on toiseus. Lähiössä vilahtelee maahanmuuttajia, keskustassa näkyy omituisia ilmestyksiä, ja etenkin homoseksuaalit häiritsevät epävarmaa Simoa. Simo katselee ympäröivää elämää kuin ulkopuolinen, sillä lapsuuden ja aikuisuuden rajalta on vaikeaa ponnistaa elämään ilman eheää identiteettiä ja mainittavia kannuksia.

Ulkopuolisuus leimaa myös Ilkkaa, sillä hän ei koe onnistuneensa yhteiskunnassa, ja odottaa sen vuoksi tuomionpäivää, jolloin kaikkien muidenkin puuhastelulla on yhtä vähän merkitystä kuin hänen omillaan. Nuorten syrjäytyminen ei ollut jokapäiväinen keskustelunaihe vielä 1980-luvulla, joten Saision romaani on ollut aikaansa edellä, ja ehkä juuri siksi tarina on siirtynyt elokuvassa vaivatta nykyaikaan.

Johannes Brotheruksen, joka oli kuvausten aikaan Simon ikäinen, kasvojen avoimuutta ja tunteiden esiin paistamista voi vain hämmästellä. Ilkkaa esittävän Jani Virmannin katse taas porautuu katsojaan asti. Hän lataa rooliin niin elävästi kyynisyyden ja pikkunilkkeyden vivahteet, ettei hahmo lopulta ole vain raivostuttava vaan myös surullinen.

Elokuvan tunnelma on lipuva kuin päämäärätön öinen vaellus. Surumielisyys ja turhautuneisuus hallitsevat tunnelmaa, mutta kun dynaamisempi väkivalta lopulta lyö, se lyö kovasti, ja sen on tarkoitus satuttaa myös katsojaa. Dialogissa on paikoin kaurismäkimäistä toteavuutta, joka on ennemminkin tehokeino kuin pyrkimys realistisuuteen. Ihmiset ovat elokuvassa välillä kuin ihmisen kuvia, pahvihahmoja, jotka on laitettu keskelle oikeaa elämää, välillä hahmot taas tuntuvat riipaisevan todellisilta.

Suomessa on harvoin nähty niin taiturimaista mustavalkoista estetiikkaa kuin Betoniyössä. Voimakkaat kuvat tavoittavat etenkin taivaalla toteavina lipuvat pilvet ja sieltä täältä kajastavan auringon. Peilien ja heijastavien pintojen rinnastuminen identiteetin huojumiseen on melko nähty metafora, mutta elokuva onnistuu siitä huolimatta säilyttämään omaleimaisuutensa.