Betoniyö valkokangas

Pirjo Honkasalo lukeutuu Aki Kaurismäen ohella maamme kansainvälisesti tunnustetuimpiin elokuvantekijöihin. Honkasalo tunnetaan erityisesti dokumentaristina. Melancholian 3 huonetta (2004) palkittiin aikanaan monilla festivaaleilla. Honkasalon edellisestä pitkästä fiktiosta, Tulennielijästä (1998), on ehtinyt vierähtää 15 vuotta.

Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen aikalaisromaaniin vuodelta 1981. Elokuvassa tarina on siirretty kolmen vuosikymmenen takaa nykypäivään. Elokuvasovituksen Honkasalo on kirjoittanut yhdessä Saision kanssa.

Betoniyön juonellinen tarina on yksinkertainen. Keskiössä ovat veljekset Simo ja Ilkka. Vanhempi veli Ilkka on lähdössä vankilaan ja poikien äiti patistaa teini-ikäisen Simon pitämään veljelleen seuraa tämän viimeisenä yönä ennen vankilareissua. Identiteettinsä arassa rakennusvaiheessa oleva Simo ihailee ja kunnioittaa veljeään suuresti.

Yön aikana veljesten tiet erkanevat. Heidän kohtaamiensa ihmisten kautta tarina kuroutuu sisällöllisesti useaan teemaan, joista päällimmäinen on teini-ikäisen Simon vaikutteille alttiin minäkuvan rakentuminen, mikä lopulta konkretisoituu Simon näkemän unen ja todellisuuden kohtaamisessa.

Esteettisesti Betoniyö on hyvin kaunis ja ohjaajalleen ominainen elokuva. Mustavalkoisessa maailmassa harmaan nyanssit vangitsevat niin henkilöt kuin miljööt siveltimen kaltaisella herkkyydellä. Kauniit, unta ja todellisuutta sekoittavat asetelmalliset kuvat toimivat vastapainona rujolle sisällölle. Kuvan ja äänimaailman yksityiskohdat ovat niin hiottuja, että miljöön ja ohi vilahtavien sivuhahmojen kautta ne tuntuvat lopulta kertovan suurempaa tarinaa kuin itse päähenkilöt.

Johannes Brotherus ja Jari Virman tekevät vahvat roolisuoritukset veljeksinä, mutta hahmoina heidät on elokuvan kerronnassa jätetty etäisiksi. Emotionaalisen tarttumapinnan puute on tyypillistä niin sanotun taide-elokuvan perinteelle, jossa tunnereaktioista etäännyttäminen on usein itsetarkoituksellista. Betoniyö ei kuitenkaan Tulennielijän tavoin sorru taiteellisten pyrkimystensä ylikorostamiseen vaan on kokonaisuutena eheä ja visuaaliselta kerronnaltaan pääosin sujuva elokuva.

Romaanifilmatisointien eräs suurimmista haasteista on kirjallisessa tekstissä esitettyjen pohdintojen ja ajatusten siirtäminen kuvalliseen narratiiviin. Tyypillisimpiä ratkaisuja ovat hahmojen suuhun laitetut monologit ja dialogit, jotka elokuvallisessa kerronnassa tuntuvat usein pakotetuilta ratkaisuilta. Niin nytkin. Betoniyössä on muutamia kuvallisen kerrontarytmin sekoittavia kohtauksia, joissa asetelmallinen luennointi saa painokkaankin sisällön lipeämään kokonaisuuden kannalta tarpeettomaksi semifilosofoinniksi.

Suomessa ei tällä vuosituhannella ole liiemmin tehty eurooppalaisesta taide-elokuvan perinteestä ammentavia pitkiä elokuvia Rax Rinnekankaan teoksia lukuun ottamatta. Tässä mielessä Honkasalon elokuva onkin tervetullut ja piristävä poikkeus maksimaalista yleisöpeittoa tavoittelevalle kotimaiselle valtavirralle. Betoniyö on vahvan tekijän kompromissiton art house -elokuva, ja vastaavalla rohkeudella sekä näkemyksellisyydellä elokuvia soisi tehtävän enemmänkin.

Betoniyö on esteettisesti vangitseva elokuva, joka tekee rujosta kaunista. Kenties liiankin kaunista. Huoliteltujen siveltimen vetojen sijaan kirveellä veistetyt särmät olisivat saattaneet tuoda tematiikkaan sisällytetyn realismin enemmän iholle.