Three Extremes kotikatsomo

Aasialaista kauhua lyhytelokuvamuodossa tarjoileva Three Extremes jatkaa Threen (2002) konseptia. Kolme ohjaajaa kolmesta eri maasta ohjaa kolme eri tarinaa kolmella eri kielellä. Three Extremesin kolmelle indie-ohjaajalle on yhteistä viehtymys äärimmäisyyksiin ja shokkiefekteihin. He myös tulevat kaikki Itä-Aasiasta; Fruit Chan Hong Kongista, Chan-wook Park Etelä-Koreasta ja Takashi Miike Japanista.

Segmenttien sarjan avaa Fruit Chanin Dumplings. Tarinallisesti joukon vahvimmassa pätkässä nähdään miten pitkälle ikääntyvä tv-esiintyjä Ching (Miriam Yeung Chin Wah) on valmis menemään nuoruuden tavoittelussaan. Panoksena on oman uran lisäksi nuoremmista naisista innostuneen aviomiehen takaisin voittaminen. Vamppimaisen seksikäs Ling Bai esittää ikinuorta Mei-tätiä, jolta löytyisi poliittisesti epäkorrekti resepti ikuiseen nuoruuteen. Groteski kauhutarina käsittelee oivaltavasti monia aiheita kuten nuoruuden ihannointia, aborttia, insestiä ja kannibalismia. Chan on ainoana kolmikosta julkaissut pidennetyn version episodistaan myös erillisenä elokuvana.

Kolmikon viihdyttävin elokuva on Wong-Kar Parkin Cut. Mies on hankkinut mainetta Oldboyn (2003) tapaisille verisillä kostotarinoilla, jotka ovat saaneet suitsutusta osakseen myös Quentin Tarantinolta. Cutissa nimetön elokuvaohjaaja (Byung-hun Lee) joutuu kokemaan kauhuja vaimonsa (Hye-jeong Kang) kanssa oudon muukalaisen (Won-hie Lim) tunkeuduttua heidän kotiinsa. Tunkeutuja haluaa ohjaajan tunnustavan, että hyväosaisen ja hyvännäköisen ihmisen on helpompaa olla "hyvä ihminen" kuin hänen huonommat kohtalonkortit saaneen lajikumppaninsa.

Kidnappaajan ja kidnapatun häiriintyneessä valtapelissä ohjaajapariskunnan kulissit kirjaimellisesti kaatuvat leikatuista sormista suihkuavan verishow’n tahtiin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin riemastuttavan mustan huumorin kukkiessa. Parkilla on kuitenkin vaikeuksia luoda henkilöhahmoista psykologisesti uskottavia kokonaisuuksia, seikka mitä ei voi tämänkaltaisia elokuvia tehdessä aliarvioida.

Minitrilogian päättää Takashi Miiken Box. Tämä Japanin John Waters tunnetaan länsimaissa parhaiten villeistä äärimmäisyyselokuvista joissa veri valuu, oksennus lentää ja suku rutsaa. Toisinaan Miike on hieman rauhoittunut ja tehnyt kypsiä ja eheitä elokuvia, kuten sadismidraama Ōdishonin (1999). Boxia tehdessä Miike on taas hieman rauhoittunut, ehkä liiaksikin. Box on nimittäin selvästi kolmikon "taiteellisin" elokuva. Kamera ihailee rauhassa koleita ja lumisia japanilaisia näkymiä. Seurauksena on henkeäsalpaavan upeita kuvia ja runollisen laahaavaa kerrontaa.

Unenomaisen tarinassa keskiössä on Ōdishonin tapaan henkisesti epätasapainoinen nainen, Kyoko (Kyoko Hasegawa). Häntä vaivaa lapsuuden kokemuksista heijastuva musertava syyllisyys. Hänen siskonsa on kuollut karmealla tavalla. Nyt Kyoko näkee yhä uudelleen unta elävältä hautaamisesta. Painostava tunnelma ja erinomaisesta toteutettu äänimaailma yhdistyvät Miiken katsojaa härnäävään otteeseen. Kaikki on vain unta. Vai onko? Härnäävyys kulminoituu kiehtovaan ja tarkoituksellisen epäloogiseen lopputwistiin.

Three Extremesin persoonalliset ohjaajat eivät perusta kauhuaan erikoistehostehirviöihin, yksioikoisiin pahiksiin tai päällekäyvään yliluonnollisuuteen. Sen sijaan he tekevät uskaliaan luotauksen ihmismielen haluihin, pelkoihin ja muistoihin. Tämä jos mikä tarjoaa ainekset äärimmäiseen kauhuun.