Quick kotikatsomo

Ruotsin ylivoimaisesti ahkerin sarjamurhaaja Thomas Quick tunnusti yli kolmekymmentä murhaa, joista monissa tapauksissa ihminen oli kadonnut, luultavasti joutunut henkirikoksen uhriksi, mutta ruumista ei ollut koskaan löytynyt. Hän oli syyllinen, koska sellaisena hänet suurelle yleisölle esiteltiin, salamavalojen välkkyessä ja ihmisten kauhistellessa tätä kannibaalia, pedofiiliä, ruumiiden häpäisijää, hirviötä. Oliko hän laskettavissa laisinkaan ihmiskuntaan kuuluvaksi, kauhisteltiin?

Sarjamurhaaja Thomas Quick oli silminnähden sekaisin kuin seinäkello, mutta osasi kertoa hämmästyttäviä detaljeja tutkijoille murhista, joita tunnusti liukuhihnalta. Ei kukaan muu kuin tekijä voi tietää ja tuntea näin tarkasti detaljeja, meille vakuuteltiin. Ja se luu, hän osasi viedä meidät ainakin yhden kerran oikean todisteen luo, hehkuttivat poliisin tutkijat. Asiantuntijat kertoivat kyseessä olevan nuoren tytön luu, joten olihan sen pakko olla totta. Myöhemmin totuus kyseenalaistettiin hyvin nololla tavalla.

Tässä oli ilmiselvästi tekijä, oikea ja aito sarjamurhaaja, ruotsalaiset poliisit saivat huokaista helpotuksesta, samoin oikeuslaitos, tapausten selviämisprosentti kasvoi huimaa vauhtia, ja se kuuluisa suuri yleisö oli kerrankin poliisin toimintaan tyytyväinen. Nehän onnistuvat kerrankin selvittämään jotakin! Vielä kun saataisiin se Palmen ampuja selville, tuumasivat medelsvenssonit. Vaan kestäisivätkö ruotsalaiset totuutta tästäkään asiasta, saattoi joku tuumailla.

Ruotsin aina ahnas ja julma keltainen lehdistä repi Quickista mojovia lööppejä vuosikausia. Painokoneet kävivät kuumana. Bisnes kukoisti myös kovapalkkaisille lakimiehille, syyttäjälle, oikeuslaitoksen muille jäsenille, psykologeille, poliisille ja ties kenelle muulle.

Vaikutus oli sama kuin se, että Suomessa löytyisi yhtäkkiä vielä elossa oleva Kyllikki Saaren murhaajaehdokas, joka ei olisi rippipappi tai muu arvokas ihminen, ja joka saman tien kertoisi olleensa Bodomissa ja Tulilahdella sopivaan aikaan ja Turussakin olisi tullut lähdettyä merimieskapakka Valenciasta jonkun Sirkka-Liisan matkaan. Hän kertoisi herkullisen kuvottavia detaljeja uhreille tehdyistä kauheuksista, ja olisi muutenkin aivan kamala ja vastenmielinen elukka, ei suinkaan mikään siloinen ja hyvin käyttäytyvä hurmuri-sarjamurhaaja.

Mikael Håfströmin ohjaama elokuva Quick perustuu vuonna 2012 kuolleen ruotsalaisen tutkivan journalistin, Ruotsissa legendaarisen maineen omaavan Hannes Råstamin kirjaan Kuinka tehtiin sarjamurhaaja: Thomas Quickin tapaus (Suom. Johnny Kniga, 2013). Käsikirjoittajana on toiminut norjalainen Erlend Loe, joka tunnetaan Suomessakin kirjastaan Supernaiivi (Like, 1998).

Loe on työskennellyt itsekin psykiatrisella puolella, joten hänellä on vahva tuntuma elokuvan mielisairaalamiljööseen, jossa Hannes Råstam (upea luonnenäyttelijä Jonas Karlsson) haastattelee sarjamurhaajaksi leimattua ja kahdeksasta murhasta tuomittua Thomas Quickia. Råstamin avustajan Jenny Küttimin roolissa nähdään Alba August.

Quickia, vai pitäisikö jo kutsua miestä hänen oikealla nimellään Sture Bergwall, esittää uskomattoman monipuolinen ja muuntautumiskykyinen David Dencik, joka tunnetaan niin isoista kansainvälisistä rooleistaan (Top of the Lake 2017, No Time to Die, 2021) kuin suomessakin YLE:n näyttämästä hienosta ruotsalaissarjasta Herrasmiehiä & Ganstereita, joka perustui Klas Östergrenin tuoreeltaan suomennettuihin kirjoihin Herrasmiehet (2006) ja Gansterit (2007).

Elokuvan alkukuvassa lainataan ruotsalaisen kirjailijan Hjalmar Södergrenin sanoja ja ajatuksia, jotka ovat peräisin romaanista Tohtori Glas: ”Ihminen haluaa tulla rakastetuksi, sen puutteessa ihailluksi, sen puutteessa pelätyksi, inhotuksi tai halveksituksi. Ihminen haluaa herättää toisissa jonkun tunteen.”

Hannes Råstam, kiireinen tutkiva journalisti, saa kotiinsa puhelun, josta tapahtumasarja lähtee liikkeelle. Soittaja väittää, että 1970-luvulla joukko nuoria tuomittiin väärin perustein Ruotsia kuohuttaneesta Falunin tuhopolttosarjasta. Mistäkö soittaja tämän muka tietää, ihmettelee Råstam? Siitä että minä tein nuo rikokset, vastaa soittaja, ja pyytää Råstamia tutkimaan asiaa.

Falunin vyyhti on niin laaja, että Råstam palkkaa itselleen avustajaksi Jenny Küttim -nimisen nuoren naisen (Alba August). Vähitellen käy ilmi, että poliisi valvotti ja painosti aikoinaan nuoria syytettyjä tunnustamaan luvaten, että nämä eivät saisi välttämättä tuomiota nuoren ikänsä takia. Vuorokausia jatkuneet kuulustelut ilman asianajajaa tai tietoa kotiin pääsystä takasivatkin nopean lopputuloksen eli tunnustukset rikoksista, joihin nuoret eivät olleet syyllisiä. Falunin tapauksen jälkeen Råstam saa vihjeen sarjamurhaaja Thomas Quickin tapaukseen liittyvistä hämäristä piirteistä.

Hän kirjoittaa Quickille eli Bergwallille Säterin mielisairaalaan, aikomuksenaan haastatella tätä. Jopa kokenutta Råstamia jännittää tavata oikea sarjamurhaaja kahdestaan, olla tämän kanssa samassa huoneessa kasvotusten, mukanaan vain turvahälytin, joka saa henkilökunnan paikalle sekunneissa. Mutta ehtihän Hannibal Lecterkin syömään uhrin kasvot sekunneissa.

Keväällä 2008 Råstam tapasi Quickin ensimmäistä kertaa Säterin mielisairaalassa. Quick oli saanut tuomionsa ja vaiennut jo vuosia, mutta nyt jotain oli muuttunut: Quickista oli jälleen tullut Sture, ja hänen järkyttävän suurta bentsodiatsepiinianostaan oli pienennetty radikaalisti ja sitten lopetettu kokonaan. Sturella ei ollut enää asiaa kenellekään, hän oli tyytynyt kohtaloonsa.

Alkoi vuosien mittainen työ, jonka aikana Råstam ja hänen avustajansa Jenny Küttim tutkivat jokaisen dokumentin mitä käsiinsä saivat, ja paljastivat vähitellen Ruotsin modernin oikeushistorian räikeimmän oikeusmurhan, joka ei koskettanut ainoastaan Bergwallia, vaan myös satoja uhrien omaisia ja laajemmin koko yhteiskuntaa.

Elokuvassa seurataan Råstamin ja Jenny Küttimin loputonta puurtamista totuuden selvittämiseksi. Råstam ei hellitä edes silloin, kun saa kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää. Tapahtumat ovat niin uskomattomia, että eräs tutkintaan osallistunut ja myöhemmin syrjään jättäytynyt poliisin tutkija kuvaa niitä jonkinlaiseksi poliisin ja psykologien, psykiatrien ja terapeuttien sisäpiirin kultiksi, omaksi kuplaksi jonka keskiössä oli bentsoilla sekopäiseksi huumattu mielisairaalan potilas, joka vain halusi, että hänkin voisi olla jonkun mielestä kiinnostava ihminen. Edes kaikki uhrien omaiset eivät hyväksyneet Thomas Quickin tuomioita murhista, vaan vaativat poliisia etsimään oikeat syylliset.

Råstamin televisiossa esitetty Quick-dokumentti sai jo muutkin kysymään, oliko sarjamurhaajaa olemassakaan, vai oliko hän keksitty hahmo, sopiva syntipukki? Ja jos Thomas Quick oli yhtä todellinen kuin Hannibal Lecter, täytyi oikeiden murhaajien olla vielä vapaalla jalalla. Suuri kysymys oli tietenkin myös se, miten Ruotsin kaltaisessa demokratiassa ja oikeusvaltiossa niin moni ihminen olisi voinut olla niin väärässä, ja tuomita syyttömän miehen kaikista näistä rikoksista? Ja voidaanko kuka tahansa asettaa syytteeseen ja tuomita jo etukäteen julkisuudessa mistä tahansa teosta? Todellisiin tapahtumiin perustuva kirja ja sen pohjalta tehty elokuva ovat vaikea pala sulateltavaksi oikeusvaltion oikeudenmukaisuuteen uskovalle ihmiselle.

Yle Areenasta huhtikuuhun 2023 asti löytyvä viisiosainen norjalainen dokumenttisarja Therese – tyttö joka katosi linkittyy Thomas Quickin tapaukseen ja sitä kautta Hannes Råstamin kirjaan ja elokuvaan Quick. Yhdeksänvuotias norjalaistyttö Therese katosi Drammenista, läheltä Osloa kesällä 1988, eikä hänen kohtaloaan olla vieläkään selvitetty. Poliisi uskoi tehneensä läpimurron, kun sarjamurhaajaksi leimattu ruotsalainen Thomas Quick tunnusti Theresen murhan.

”Poissa ikiajoiksi", mörisi lääketokkurainen Quick poliiseille ja psykologeille haahuillessaan päiväkausia norjalaisissa metsissä, ja oli niin vakuuttava, että kaikista todisteista huolimatta osa tutkijoista haluaa yhä edelleen uskoa Quickin" syyllisyyteen. Lainausmerkeissä siksi, että mielisairaudesta kärsineen ja tuolloin pahasti lääketokkuraisen miehen nimi ei suinkaan ollut Thomas Quick. Hän on Sture Bergwall, asia, joka on helppo unohtaa koska niin moni rautainen ammattilainen, poliisi ja psykologi, tuomari ja psykiatri halusivat tehdä hänestä sarjamurhaajan. Ja onnistuivatkin siinä, kunnes Råstam paljasti totuuden ennen kuolemaansa.