Stockholm Bloodbath valkokangas

Tukholman verilöyly on historiallinen tapahtuma, jossa noin sata ihmistä teloitettiin keskellä Tukholmaa vuonna 1520. Tämä on faktaa. Englanninkielinen, ruotsalais-tanskalainen Viaplay-tuotanto nimeltään Stockholm Bloodbath käyttää tätä tapahtumaa viitekehyksenä jonninjoutavalle sekasotkulle, jota ei olisi ikipäivänä kannattanut tuoda teatterilevitykseen. Suoratoistona katsottuna sen olisi sentään voinut hyvin mielin jättää kesken sadattelun saattelemana. Jos elokuva olisi ollut napakat puolitoista tuntia pitkä, olisin voinut antaa sille kaksi tähteä ja unohtaa saman tien.

Elokuvan alussa kehdataan väittää, että miltei kaikki elokuvassa perustuu todellisiin tapahtumiin. No, ei perustu, paitsi se seikka, että Tukholman suurtorilla noin sata ihmistä tosiaan menetti päänsä 1520. Tori on yhä olemassa Gamla Stanissa, kannattaa käydä fiilistelemässä.

Henkilöhahmot elokuvassa perustuvat osittain aikoinaan Tukholman verilöylynä tunnetuksi tulleen välienselvittelyn roistogalleriaan. Mukana teloitettujen joukossa oli pari katolista pappia ja piispaakin, mikä suututti paavin. Paha virhe teloittajien ryhmältä. Tulevan kuninkaan Kustaa Vaasan isä ja muutama muu sukulainen kohtasi myös loppunsa torilla, mistä Kustaa ehkä sai motivaation luoda dynastiansa.

Laineet löivät yli Itämeren, valtakunnan toiseen mahtikeskukseen Turkuun ja Raaseporiin asti, jossa loppunsa kohtasi piispa Hemming Gadh (Ulrich Thomsen). Jostain syystä tämä kohtaus on ympätty elokuvaan lopputekstien jälkeen, mikä kertoo osaltaan elokuvan lopputuloksen kaoottisuudesta. Mika Waltari nivoi piispa Hemmingin teloituksen osaksi historiallista romaaniaan Mikael Karvajalkaa, jossa keskiaikainen Turku elää ja hengittää. Suosittelen kirjan lukemista, en Stockholm Bloodbathin katsomista.

Ohjaajana tälle järjettömän ylipitkälle hölynpölylle on toiminut Mikael Håfström. Mitä ihmettä on tapahtunut upeiden elokuvien Pahuus (Ondskan, 2003) ja Quick (2019) tekijälle? Nämä vaikuttavat draamat perustuivat todellisiin tapahtumiin ja nostivat esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä joskin ikäviä asioita, kuten koulussa tapahtuvan sadismin ja oikeusmurhan, jossa koko ruotsalainen oikeusjärjestelmä petti median yhtyessä laulukuoroon.

No, ehkäpä Håfströmin sopimus Stockholm Bloodbath -elokuvassa on taannut ohjaajalle hyvät tulot, ja ulkoisesti jälki on peruskauraa, vaikkakin kuvassa koko elokuvan ajan leijuva sumu alkaa jo hieman ihmetyttää. Ehkä sisätilojen udulla haetaan autenttisuutta, kun sitä ei ole muualtakaan keksitty hakea. Ääniraita hieman hymyilyttää armeijan marssiessa kaupunkiin: Peter Jacksonin visioimat Tolkienin örkitkö siinä tahdissa tömistävät? Ja modernin musiikin käyttö menneiden vuosisatojen kontekstissa on jo itsessään umpikulunut klisee. Marie Antoinette -elokuvassa (2006) se oli jotain uutta, tuoretta ja innovatiivista.

Stockholm Bloodbath -sekoilun ovat käsikirjoittaneet kokenut norjalainen Erlend Loe, joka vastasi Quickin käsikirjoituksesta, sekä Nora Landsröd. Palkkapäivä heilläkin, vaikka ei tämä tekele mikään meriitti ole. Elokuva on filmattu Unkarissa. Osa näyttelijöistä on unkarilaisia, osa englantilaisia, osa skandinaaveja, ja kaikki puhuvat sujuvasti englantia. Stockholm Bloodbath ei tunnu saavuttaneen yhteistä säveltä missään tuotantovaiheessa, ja se näkyy valkokankaalla tuskastuttavan selvästi.

Elokuvan alussa huuruisessa metsässä vaeltelee nahkapukuinen tyttö, jousen ja nuolen mestari. Metsässä vaanii paha mies, tanskalainen. Tyttö, jonka nimi on 1500-luvulle viikinkimäisen anakronistisesti Freja Eriksson (Alba August), ampuu miehen, ja tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle kostoteeman saattelemana. Tanskalaiset tuntuvat vihaavan ruotsalaisia ihan henkilökohtaisella tasolla, ja siksi heidän onkin niin helppo tehdä hirmutekoja, kuten hyökätä Frejan sukulaisten hääjuhlaan. Kirkkokin poltetaan, vaikka samaiset miehet ovat kovin uskonnollisia päätellen siitä, että elokuvassa lausutaan sana God eri äänensävyillä ja murteilla noin tuhat kertaa.

Freja ja hänen puolisiskonsa Anne (Sophie Cookson) lähtevät kostoretkelle, jahtaamaan mykän Frejan kirjoittaman listan mukaan pahoja miehiä, kuten isoa tanskalaista, saksalaisia veljeksiä ja arpinaamaa. Elokuvassa pidetään jotenkin itsestäänselvyytenä, että 1520 tavalliset rahvaan naisetkin osasivat lukea ja kirjoittaa ynnä tulkita myös Raamattua.

Tekijät eivät ole edes yrittäneet pysytellä epookissa, mutta lopun viiden minuutin ajan luetellaan historiallisia faktoja ja koetetaan taas vakuuttaa, että historiallinen draamahan tämä. Elokuvan suurin ongelma pituuden lisäksi onkin se, että missään vaiheessa ei ole pystytty päättämään kunnolla sitä, millaista elokuvaa ollaan tekemässä.

Tuntuu siltä kuin kaikki tekoprosessissa mukana olleet olisivat saaneet hauskat ideansa läpi käsikirjoitusta tehtäessä ja unohtaneet matkalla sen, missä tyylilajissa pitikään mennä. Välillä luulin, että kyseessä onkin ovela, katsojaa aluksi huijannut komedia, joka parodioi historiallisten draamojen lajityyppiä. Sitä helpotusta ei katsojalle suoda, ja kostoteema unohdetaan välillä tyystin muun melskaamisen alle. Lopputulemana on auttamaton sekasotku, jossa eri tyylilajit tanssivat Nisse-polkkaa niin, että heikompipäistä hirvittää.

Päälleliimatun oloisia silmäniskuja nykyisyyteen satelee pitkin elokuvaa. Anne muun muassa polttaa Raamatun epäillessään uskontoa huijaukseksi. Elokuvassa viitataan myös niin sanottuun Tukholma-syndroomaan, jossa panttivangit alkavat samaistua vangitsijoidensa ajatusmaailmaan ja jopa asettua näiden puolelle. Tukholma-syndroomasta alettiin puhua Tukholman Normalmstorgin pankkiryöstön jälkeen elokuussa 1973, kun pankkiryöstäjä Olsson piti neljää virkailijaa panttivankeinaan konttorissa. Suomalaisena on aina ollut hauskaa, kun amerikkalaisissa elokuvissa viitataan Tukholma-syndroomaan puhumalla Helsinki-syndroomasta.

Elokuvan tyylilajit vaihtelevat jossain epäonnistuneen ja laimean historiallisen draaman, puskafarssin ja kevyen actionin välimaastossa. Välillä käväistään tyttöjen kaunistautumisillassa, kun tanskalaiset moukaroivat kanuunoilla muureja. Monet ovat huomanneet mainita Game of Thrones -sarjan, vaikka fantasiaa elokuvassa ei viljellä, ihme kyllä. Olisihan tässä tilaa ollut vielä yhdelle genrelle. Dialogi on välillä kuin huonoa Tarantinon tai Guy Ritchien imitaatiota. Tarantinosta muistuttavat myös välitekstit, jotka ohjaavat katselijaa kohti uusia jännittäviä seikkailuja.

Taistelutantereella ruotsalaiset heiluttavat modernia sinikeltaista lippuaan yhtenäisenä kansakuntana eri sukujen viirien sijaan. Liekö rahvaalle ollut kovin väliä, kuka kruunua piti päässään? Tiesivätkö savolaiset olevansa unionissa tai ruotsalaisia? Kuningas Kristian oli tanskalainen, mutta myös riitaisan unionin kuningas, joten ehkä hän oli oikeassa, kun pisti ruotsalaiset kapinalliset mahtisuvut päätä lyhyemmiksi.

Todellinen historia on aina mielenkiintoisempaa ja monimutkaisempaa, vivahteikkaampaa ja vaiherikkaampaa kuin mitä fiktion keinoin voi esittää. Hyvä historiallinen fiktio tai pieteetillä tehty dokumentti, oli se sitten kirja, tv-sarja, elokuva tai graafinen novelli, voi kuitenkin kiteyttää asiat mukavasti ymmärrettävään muotoon ja herättää kiinnostuksen historiaa kohtaan. Tämä kaikki viihdyttävän draaman lisäksi. Mihin me siis tarvitsemme Stockholm Bloodbath -elokuvan tyylisiä sekoiluja?

Jos Tukholman verilöyly historiallisena tapahtumana kiinnostaa – ja suomalaisia se tietenkin kiinnostaa, olimmehan me tapahtuma-aikoihin Ruotsin muotoutuvan valtakunnan ydinaluetta – niin kannattaa etsiä jostain käsiinsä hieno ruotsalainen dokumentti-minisarja Tukholman verilöyly (Stockholms blodbad, 2021). Tämä Yle Areenassakin ollut dokumentti kertaa seikkaperäisesti usean vuoden ajanjaksolle sijoittuneet tapahtumat.