Fight Club

Mikä on pahuuden mittari? Onko sopeutumattomuus pahuutta? Alistuminen autuutta? Mukautuminen mukavaa? Nöyrtyminen nirvanaa? Luterilaisen kasvatuksen saanut vastaa tietenkin, että sopeutua pitää, kun tasapäisyys kannattaa, ettei vaan erotu. Ainakaan edukseen. Ellei ole hopealusikka suussa syntynyt "aatelispoika", jolle varallisuus merkitsee oikeutta tehdä mitä vaan, niin köyhän kuuluu vain totella. Onko moraalista niellä jo ennen syntymää määrätty nöyryytyksen taakka? Vai onko moraalisempaa asettua poikkiteloin moraalittomuudelle? Olla suoraselkäinen, rehellinen itselleen? Oscar-ehdokkuudenkin saanut Pahuus herättää suuria kysymyksiä. Vastauksien saaminen on taas katsojasta itsestään kiinni. Ajankohtaisuuttaan kysymykset menettävät tuskin koskaan.

Jan Guilloun samannimiseen, omaelämänkerralliseen ja suosittuun romaaniin perustuva elokuva kertoo nuoresta miehenalusta Erik Pontista (Andreas Wilson), joka elää väkivallan kierteessä. Kun isäpuoli hakkaa Erikia pelkästään jo väärän katseen takia, poika painaa kujilla muita turpiin niin antaumuksellisesti, että saa potkut koulusta. Viimeisenä ryhdistäytymisen vaihtoehtona äiti passittaa Erikin suljettuun, yläluokan sisäoppilaitokseen, jossa vallitsee omalaatuinen "toverikasvatus", jonka kyseenalaisten sääntöjen mukaan opettajat eivät alkuunkaan puutu oppilaiden kurinpitoon vaan sen hoitavat oppilaat keskenään. Toverikasvatus paljastuu nopeasti pelkäksi omavaltaiseksi, nöyryytystä ruokkivaksi väkivaltajärjestelmäksi. Lopulta Erik on puun ja kuoren välissä: alistuako eliittikoulun moraaliseen ja fyysiseen terroriin vai pistääkö kampoihin ja samalla menettää mahdollisuudet ylioppilaslakkiin?

Guilloun myös ruotsalaisten koulujen lukuohjelmiin tiensä löytänyt kirja ilmestyi vuonna 1981 ja sen filmatisointia on suunniteltu useampaan otteeseen. Vihdoin ja viimein valmistunut elokuvaversio herätti jälleen henkiin debatin siitä, että tapahtumia on liioiteltu raskaalla kädellä. Päivittelyn myös ymmärtää, koska sen verran on julma meininki sisäoppilaitoksessa, ettei sitä ihan kakistelematta niele. Itse kirjailija vakuuttaa dvd:n haastattelussa tapahtumien olevan väkivallan suhteen todellisia. Hän toki myöntää muutaman dramatisoinnin kerronnan hyväksi, mutta itse väkivalta on sitä itseään, periaatteella totuus totuutena. Toisaalta ihmisluonteen perverssiltä sadistisuudelta voi odottaa mitä vain. Turha kaunistella, turha kauhistella. Oikean ja väärän viiva on veteen piirretty ja se on yksilöstä itsestään kiinni, minne haluaa sen rajan omalla kohdallaan oikeasti vetää.

Pahuus sijoittuu 1950- ja 60-luvun taitteen Ruotsiin, jossa sosiaalidemokraattinen kansankoti otti ensimmäisiä askeleitaan kohti yhteiskunnallista tasa-arvoa. Ohjaaja Mikael Håfströmin johdolla on pitäydytty pieteettisen tiukasti perusasioissa: hyvässä ja konstailemattomassa tarinassa, moitteettomassa lavastuksessa ja ajankuvassa, harmonisessa ja tyylikkäässä elokuvallisuudessa sekä äärimmäisen hallituissa näyttelijäsuorituksissa, joista etenkin pääosan esittäjä, Andreas Wilson, nousee omaan arvoonsa. Ihme, jos ei tästä kaverista leivota seuraavaa suurta ruotsalaistähteä myös kansainvälisille markkinoille. Nykyään näkee enää harvoin vastaavaa, aidosti karismaattista, vitaalisen poikamaista ja myös hieman pelottavaa valkokangasläsnäoloa, johon on sekoittunut se maaginen, arvoituksellinen ripaus lumoavaa miehistä herkkyyttä. Vertailu esimerkiksi Amerikan ikoneihin, Paul Newmaniin ja Steve McQueeniin, ei välttämättä ole kaukaa haettua. Sen näyttävät tulevat vuodet.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /6 henkilöä