Kymmenen pistettä näkyvästä pahuudesta

Moraali, kyky erotella hyvä ja paha, erottaa ihmisen eläimestä. Suunnilleen tähän tapaan vetoaa oppilaisiinsa biologianopettaja Mikael Håfströmin ohjaamassa elokuvassa Pahuus, joka perustuu Jan Guilloun samannimiseen teokseen. Siis jos ihminen ymmärtäisi jatkuvasti hyvän ja pahan eron, tämä käyttäytyisi luonnostaan hyvin, eikö niin? Ongelma vain on, että ymmärtäminen ja moraalin taju ei välttämättä johda lineaarisesti ns. hyvään käytökseen. Eikä meistä ketään ole rakennettu niin hyveelliseksi, että jaksaisimme loputtomiin kärsiä toisten pahuudesta. Ei vaikka kuinka yrittäisimme.

PahuusTämän ongelman ytimeen Pahuus porautuu Andreas Wilsonin tulkitseman Erik Pontin kokemusten kautta. Erik on oppinut lyömään paremmin kuin kukaan muu, sillä isäpuoli (Johan Rabeus) lyö häntä kotona pelkästä väärällä tavalla katsomisesta. Erottaminen kansakoulusta on väistämätöntä. Poikansa pahoinpitelyä sivusta katsonut äiti (Marie Richardson) lähettää Erikin viimeisenä keinona Stjärnsbergin sisäoppilaitokseen rauhoittumaan ja kohottamaan numeroitaan lukiota varten. Sisäoppilaitoksessa opettajat ovat suht oikeudenmukaisia ja ihan mukaviakin, eivätkä he lyö. Sen hoitavat oppilaat itse.

Tämä nerokas vastuunsiirto tunnetaan nimellä "toverikasvatus". Ylemmän luokan oppilailla on siis oikeus, ellei suoranainen velvollisuus, ojentaa ja kurittaa nuorempiaan, jotta nämä oppivat tavoille. Erikin hyvä aikomus olla enää koskaan lyömättä laitetaan tulikokeen eteen useammin kuin kukaan kestäisi. Eikä aina edes tarvitse tarttua itse päähenkilöön, jos tätä haluaa satuttaa.

Pahuus näyttää moraalin ja moraalittomuuden rajan sanomatta suoraan ovatko Erikin ratkaisut hyväksyttäviä. Tekoja ei voi rationaalisesti tuomita oikeiksi tai vääriksi, mutta jotkut teot tuntuvat epämiellyttävämmiltä kuin toiset. Mistä siis silloin on kyse? Katsojan omista tuntemuksista? Vai jonkin sellaisen yleispätevän säännön näkyväksi tekemisestä, josta jokainen voisi olla samaa mieltä?

PahuusPahuus on näyttelijöidensä näköinen elokuva ja hyvä niin. Vaikka Andreas Wilsonissa onkin ainesta teinityttöjen päiväuniin, hän onnistuu elokuvassa olemaan vain liian aikaisin aikuiseksi kasvanut poika. Wilsonin silmissä näkyy se hiljainen uhmakkuus ja moraalinen ylemmyydentunto, jota koulun opiskelijaneuvoston puheenjohtaja, aatelisen perimänsä turmelema Silverhielm (Gustaf Skarsgård) pelkää enemmän kuin on valmis myöntämään.

Välillä on myös mukava todeta, että elokuvan vahvuus on sen tavallisuudessa. Tiedättehän, proosallisessa elokuvan tekemisen ammattitaidossa, kuten henkilöohjauksessa, kameran kuljetuksessa ja ennen kaikkea tarinassa. Vaikka juoni ei olekaan millään tapaa erikoinen tai suuri trilogiasaaga viimeaikaisten trendien mukaan, pitää se silti mukanaan lopun hieman kömpelöä deux ex machina -ratkaisua lukuun ottamatta. Joskus on parempi tutkailla ihan vain meitä ihmisiä itseämme, ei aina tarvitse räjäyttää kymmentä rekkaa sanoakseen jotain tärkeää.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /6 henkilöä