Naapuri kuin painajainen kotikatsomo

Joel Schumacher iskee jälleen. Kultasuoneen hän ei silti tällä kertaa osu. Mahtipontisten kassamagneettien ohjaajana tunnettu Schumacher yrittää uusimmassa elokuvassaan Naapuri kuin painajainen siirtyä elämää suurempien tulitusten (Batman Forever, Batman ja Robin, Aika tappaa, 8mm) parista pienieleiseen, henkilöhahmojen varassa toimivaan draamaan. Ainoa ongelma on, ettei Schumacher suostukaan tinkimään. Elokuva mahtuukin lainavaatteisiinsa kuin Tony Halme strassimekkoon.

Naapuri kuin painajainen kertoo siirappisen ennakoitavan tarinan kahden täysin erilaisen miehen ystävystymisestä. Entinen turvamies ja kulmakunnan sankari Walt Koontz (De Niro) halvaantuu yllättäen sydänkohtauksen seurauksena. Hän joutuu osana puheterapiaansa nielemään ylpeytensä ja homofobiansa ja ottamaan laulutunteja drag-queen naapuriltaan Rustylta (Hoffman). Lauluterapian aikana miehet huomaavat kamppailevansa saman ongelman kanssa. Koontz tuntee halvaantumisensa riistäneen miehisyytensä ja naiseksi itsensä kokeva Rusty tuntee olevansa miehisen kehonsa vanki. Toistensa ongelmia peilaavien miesten ystävyys voisi tarjota elokuvalle oivalliset eväät pohtia maskuliinisuutta - mutta kun ei. Elokuva onnistuu ainoastaan toistamaan "Tosi Miehiin" ja homokulttuuriin liitettäviä stereotypioita.

Toinen tarinaan liittyvä outo ratkaisu on sivujuoni kadonneista huumerahoista ja niiden omistajasta. Ontuva sivujuoni on surullista katsottavaa. Se voi kertoa ainoastaan Schumacherin uskon puutteesta siihen, että pienimuotoinen draama jaksaisi kiinnostaa katsojia loppuun saakka. Elokuvan lopussa suurieleisiin mittoihin paisuva sivujuoni onkin kuin suoraan Renegadesta.

Vaikka Schumacherin käsikirjoitus ontuu pahasti, on elokuvan puikkoihin valjastettu suuria nimiä. Näyttelijät saavatkin aikaan loistavaa jälkeä. Robert De Niro tekee jälleen hämmästyttävän aidontuntuista näyttelijätyötä osittain halvaantuneena Waltina. Jopa mutisevaa puhetta ja laahaavaa kävelytyyliä myöten. Suoritus tuo mieleen elävästi hänen roolityönsä Awakeningsissä. Vertailu näiden kahden elokuvan välillä saattaa koitua sekä Naapurin kuin painajaisen siunaukseksi että kiroukseksi. Philip Seymour Hoffman ei jää vanhan konkarin jalkoihin, vaan saa Rustyn hahmoon yhtä aikaa räiskyvää glamouria ja herkkää surumielisyyttä. Harmillista vain, ettei käsikirjoitus tarjoa tähtinäyttelijöille pinnallisen näyttävyyden jälkeen aineksia mistä ammentaa. Niinpä hahmotkin jäävät hyvästä näyttelijäntyöstä huolimatta karikatyyrin kaltaisiksi piirroksiksi.