Trespass valkokangas

Joel Schumacher on pitkällä urallaan ohjannut monipuolisesti kaikenlaista. Sekalaiseen filmografiaan mahtuu hienoja onnistumisia, kuten Rankka päivä (1993) ja Phone Booth (2002) sekä järkyttäviä pohjanoteerauksia Batmanin & Robinin (1997) tapaan.

Parhaimmillaan Schumacher on ollut simppelin perusasetelman varaan rakennetuissa toiminnallisemmissa elokuvissa, joiden jännite on viritetty päähenkilön psyykeen kuvaukseen. Phone Boothia voikin pitää miehen viimeisimpänä onnistumisena ja samoja peruspalikoita on yritetty hyödyntää nyt myös Trespassissa, siinä kuitenkaan suuremmin onnistumatta.

Trespassin peruskuvio on miellyttävän yksinkertainen. Rosvojoukko tunkeutuu timanttikauppiaan kotiin ja ottaa isäntäpariskunnan panttivangiksi tarkoituksenaan tyhjentää talon kassakaappi. Huolellisesti valmisteltu keikka ei kuitenkaan etene suunnitellusti ja tilanne alkaa kiristyä.

Vastaavasta asetelmasta on tehty elokuvia ennenkin eikä Trespassia voi olla vertaamatta esimerkiksi David Fincherin Panic Roomiin (2002), jossa hulppean talon turvahuoneeseen vangeiksi jäävät äiti ja tytär hankaloittavat talon ryöstöä. Fincher hyödynsi oivallisesti monikerroksisen talon tiloja ja kykeni onnistuneiden näyttelijäsuoritusten kautta luomaan tihentyvää jännitystä niin itse tilanteesta kuin henkilöhahmojen vuorovaikutuksesta. Schumacher ei hyödynnä näyttävän talon tilallisia mahdollisuuksia vaan pitää kameran varsin tiiviisti yhdessä huoneessa kohdentaen huomion päähenkilöihin ja heidän välisiin jännitteisiin.

Pelkistetty ratkaisu toimisi, mikäli käsikirjoitus olisi riittävän hiottu ja näyttelijät olisivat tehtäviensä tasalla. Käsikirjoituksen tarpeettomat rönsyt ja haahuilut voi laittaa kokemattoman käsikirjoittajan piikkiin, mutta kouliintuneiden näyttelijöiden haparointia ei voi painaa villaisella. Nicolas Cage ja Nicole Kidman eivät yksinkertaisesti vakuuta pariskuntana. Varsinkin Cage on jo niin maneeriensa vanki, että hän istuu enää harvoihin rooleihin ja tällä kertaa mies on elokuvan pahimpia riippakiviä. Kidmaninkaan suoritus ei ole kaksinen mutta hänen tulkintaansa riutuvasta vaimosta pystyy uskomaan edes hetkittäin.

Käsikirjoituksen ja koko elokuvan jännitteen kannalta pahin kömmähdys on riisua ryöstäjien naamarit aivan liian aikaisin. Kasvottomat ja kovapintaiset rosvot nostattavat aluksi tilanteen uhkaavuutta, mutta naamarien riisumisen jälkeen tilanne latistuu, kun ryöstäjistäkin aletaan kuoria esiin inhimillisiä kerroksia. Ryöstäjien ja heidän uhriensa välisestä vuorovaikutuksesta olisi voinut löytää psykologisen kurimuksen, kuten Panic Roomissa, mutta Trespassin käsikirjoitus ei siihen juuri mahdollisuuksia tarjoa. Ja ne vähäisetkin mahdollisuudet kuivuvat kasaan mitäänsanomattomien roolisuoritusten myötä pääroistoa esittävää Ben Mendelsohnia lukuun ottamatta.

Trespass on alkuasetelmiltaan lupauksia herättävä elokuva, mutta hukkaa mahdollisuutensa pitkälti siksi, että palaset eivät yksinkertaisesti loksahda paikoilleen. Siltikin ollaan kaukana Schumacherin uran pohjanoteerauksista.