Epäonnennumeroleikki

Tasapuolisesti niin roolihenkilöitä kuin katsojiakin nenästä vetäviä elokuvia ei tule vastaan montaakaan vuodessa, niin muodikkaita kuin ne ovatkin. Tämä on vain hyvä asia, sillä lajityyppi on haastava etevällekin ohjaajalle, ja etenkin käsikirjoittajalle. Huonoja juonikikkailuja ei jaksa kukaan.

Numero 23:en ohjaaja Joel Schumacher ei epätasaisen tuotantonsa myötä herätä suurinta luottamusta, vaikka yltiödramaattisen ohjauksen toki hanskaa. Isompi vastuu lankeaakin esikoiskäsikirjoittaja Fernley Phillipsille. Onnistuuko Phillips kera Schumacherin kokemuksen kutomaan numeromystiikan ja psykologisen jännityksen huippuunsa, luoden Fight Clubin tai Kuudennen Aistin kaltaisen mindfuck-menestyselokuvan?

Tarinan keskiössä on vakavissa rooleissa jatkavan Jim Carreyn näyttelemä Walter Sparrow, miltei autistisen leppoisa eläinrankkuri. Walterin onnellinen perhe-elämä saa kuitenkin säröjä, kun tämä saa vaimoltaan lahjaksi epämääräisen, numeroon 23 kohdistuvasta pakkomielteestä kertovan romaanin. Fiktiivisen dekkarikirjan sisältö muistuttaa järkyttävän paljon Walterin elämänkokemuksia ja tekee miehestä pahemmanlaatuisen neurootikon. Pian Walter huomaakin törmäävänsä numero 23:een joka askeleella, ja siitä pian veriseksi kehkeytyvä mysteeri syvenee.

Elokuvan numero ei suinkaan ole hatusta kiskaistu, vaan perustuu olemassa olevaan mytologiaan luvun 23 merkityksestä niin uskonnoissa, numerologiassa kuin geometriassakin. Huuhaa-tiedon ykkösmesta internet pitää sisällään suuret määrät numeron ympärille kehiteltyjä uskomuksia ja sattumuksia.

Numeromystiikan pohjalle on yritetty kasata hieman Kaunis mieli -henkistä psykologista palapeliä, tosin ylinopeudella kaahaten. Numero 23:en tekijät kasaavat nasta laudassa loputtomasti päällekkäin niin metatasolla kuin kronologisesti poikkeavia kohtauksia. Välillä tapahtumat kulkevat reaaliajassa, välillä kerronta visualisoi Walterin lukeman kirjan tapahtumia, ja välillä ollaan miehen pään sisällä.

Elokuvassa flirttaillaan niin kioski-pulpin, kauhun, psykologisen jännärin kuin modernin film noirin kanssa. Ihmeellistä kyllä, paketti pysyy vauhtinsa myötä kasassa juuri niin kauan mitä jännityksen kliimaksin saavuttamiseen menee. Sen jälkeen alkaa alamäki, ja pitkä sellainen. Jotain on pakko olla pielessä, jos sinänsä jännittävän mysteerin auki selittämiseen menee yhtä kauan kuin sen rakentamiseen. Koko elokuvan loppupuolisko tuhlataan psykologiseen päänaukomiseen ja sekavan vyyhdin lankojen setvimiseen, aina banaalia sovitusta myöten. Epäuskottavuuksien paikkaaminen ei kuitenkaan onnistu, saatikka juonen aukkojen. Kokemus ei ole lainkaan huiputettuja aivonystyröitä palkitseva, vaan lähinnä turhauttava.

Jos juonen kanssa ammutaan reippaasti yli, niin hilkulla ollaan myös visuaalisella puolella. Kuvaaja Matthew Libatique on tehnyt hienoa visuaalista työtä muun muassa Unelmien sielunmessussa. Tällä kertaa etenkin rinnakkaistarinan noir-tyylittely tuntuu silti lähinnä Sin Citystä matkitulta tehokeinolta.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,8 /4 henkilöä